Psykologianopiskelija pakolaisleirissä

(Alun perin julkaistu Kompleksi-lehdessä 2/15)

Opiskeltuaan psykologiaa Helsingin yliopistolla kolme vuotta on päässyt osallistumaan useisiin ekskursioihin perehtymään psykologien erilaisiin työympäristöihin – mutta tämä oli erikoisinta mihin olen tähän mennessä päätynyt. Olin puolisentoista viikkoa Beirutissa, Libanonissa, perehtymässä paikallisten psykologien työskentelymetodeihin ja työympäristöön palestiinalaispakolaisleireissä orientoivan harjoittelun merkeissä. Erityisesti minua kiinnostivat erot työskentelyssä Suomeen verrattuna ja potilasväestön erityispiirteet. Harva työskentelee pahimmillaan koko ikänsä pakolaisuudessa eläneiden ihmisten kanssa, joista monet ovat joutuneet kokemaan myös paljon traumaattisia kokemuksia ja läheistensä menetyksiä.

Mitä nämä pakolaiset sitten ovat? Pieni katsaus historiaan ehkä valottaa hieman taustoja: palestiinan pakolaisuus syntyi kun Palestiinan sodan eli Israelin itsenäistymissodan yhteydessä yli 700 000 Palestiinan arabia pakeni tai karkotettiin kodeistaan vuosina 1947–1949. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi paikoilleen, suurin osa pakeni naapurimaihin Israelin selvitessä voittajana sekä sisällissodasta että sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta. Sodan jälkeen palestiinalaispakolaisten ei sallittu enää palata entisille asuinsijoilleen, joten he jäivät hajalleen ilman paikkaa mihin palata. Telttakylien tilalle rakennettiin samalle paikalle asuintaloja, joiden myötä pienelle alueelle kerääntyi yhä enemmän ja enemmän asukkaita. Myöhemmin edelleen riehuvan Syyrian sisällisodan ja äärijärjestöjen toiminnan myötä pakolaisten määrä on kasvanut entisestään, kun monet joutuvat jättämään kotinsa uudelleen turvallisemman elämän toivossa. Libanoniin paenneista suurin osa elää pakolaisleireillä vaihtelevissa olosuhteissa ilman useimpia perusoikeuksia. Valtio ei myönnä palestiinalaispakolaisille kansalaisuutta, eivätkä he saa omistaa maata tai kiinteistöjä. Useat ammatit, etenkin akateemista koulutusta vaativat, ovat pannassa. He eivät myöskään kuulu maan sosiaaliturvan piiriin. Libanonin palestiinalaisten koulutus ja terveyspalvelut ovat olleet vuosikymmeniä YK:n humanitaarisen avun, UNRWAN, ja erinäisten kansalaisjärjestöjen varassa. Palestiinalaispakolaiset ovat jääneet loukkuun Lähi-idän poliittisen pelin keskelle.

kuva1

Pakolaisten asunnot ovat betonitaloja, joista saattaa löytyä muutama ikkuna tai ikkuna-aukko. Eristys on huono, joten kosteus, kylmyys ja kuumuus pääsevät taloihin. Sähkökatkoja on päivittäin, eikä kaikilla ole jatkuvasti pääsyä puhtaaseen veteen. Kaikilla ei edes asuntoa ole, vaan osa perheistä asuu toisen asunnon yksittäisessä huoneessa tai vaikkapa toiselta perheestä vuokratussa autotallissa. Monella on terveyden kanssa ongelmia johtuen nopeasta päällekkäisestä rakentamisesta ja materiaalien huonosta laadusta. Päädyin orientoivaan harjoitteluun Psykologien Sosiaalinen Vastuu eli PSVn kautta. PSV on mukana tarjoamassa humanitaarista apua libanonis-palestiinalaisen Beit Atfal Assumoud (BAS) -järjestön kanssa projektien muodossa, toimintaan kuuluu muun muassa eteläisen perheneuvolan tukeminen rahallisesti ja erinäiset projektit, joihin kuuluu muun muassa kummilapsitoiminta ja solidaarisuussilmukat.

PSV:n kautta yhdellätoista kehitysvammaisella palestiinalaislapsella on kuntoutuskummit Suomesta. Kummit maksavat koulumaksut, joiden avulla lapset saavat tarpeisiinsa sopivaa koulutusta ja mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään. Solidaarisuussilmukat taas neulovat lämpimiä neuleita pakolaisten lämmöksi – korkeiden betonitalojen keskellä on kylmä lämpimilläkin keleillä. Harjoitteluni aikana pääsin seuraamaan potilastyötä ja toimintaa perheneuvoloissa käytännössä näissä olosuhteissa. Psykologin ja sosiaalityöntekijän lisäksi sain myös tilaisuuden seurata psykomotorisen terapeutin työskentelyä, millaista Suomessa ei ainakaan tietääkseni ole. Psykomotorisessa terapiassa pyritään lapsilähtöisesti helpottamaan lapsen ongelmia esimerkiksi keskittymisen, itsetunnon, lukemisen tai rentoutumisen kanssa motorisin keinoin erilaisten leikkien ja harjoitusten varjolla. Samalla hiotaan ongelmia hienomotoriikan, kehonkuvan, karkeamotoriikan tai vaikkapa tähtäämisen kanssa. Avainasemassa on järjestelmällisyyden tunteen tuominen kaoottiseen leirielämään: vain yhdellä lelulla leikitään kerrallaan, aiempi lelu siivotaan takaisin paikalleen, terapia-aktiviteetit sovitaan yhdessä istunnon aluksi ja lopuksi muistellaan mitä sillä kerralla on saatu aikaiseksi.

Eräs tapaus jota seurasin, oli pieni poika jonka on vaikeaa keskittyä yhteen asiaan ja ymmärtää lukuja käsitteinä. Poikaa on pahoinpidelty pahoin lapsena, eikä isää ollut näkynyt kuvioissa useampaan vuoteen pojan ollessa pieni. Terapiassa poika ensin piirsi sekavia piirustuksia, jotka hän leikkasi paloiksi tai tuhosi muunlaisin keinoin. Terapeutin kanssa sitten harjoiteltiin keskittymään järjestelmällisyyteen ja yhteen asiaan kerrallaan, piirtämällä suunnitellut aktiviteetit kuviksi ja kääntämällä ympäri harjoituksen ollessa ohi. Sekavat, leikellyt piirustukset teipattiin takaisin yhteen ja nidottiin kuntoon, eikä poika enää lopulta halunnutkaan leikata piirtämiään kuvia paloiksi. Yksi pojan lempiharjoituksia on rentoutuminen, jossa saa maata hiljaa huoneessa selällään rauhallisen musiikin soidessa ja terapeutti painelee käsiä ja jalkoja hierontapallolla. Lisäksi haastattelin useita psykologeja perhekeskuksessa. Muun muassa Saidan perhekeskuksessa haastattelin psykologi Dima Saadia tämän työstä ja käyttämistä menetelmistä. Dima on työskennellyt kaksi vuotta perhekeskuksessa, tarjoten sekä terapiaa että psykologisia arviointeja. Tapaukset ovat rankkoja, komorbiditeetti yleistä ja asiakkaita yli kapasiteetin. Yleisimmät ongelmat koskevat sotatraumoja, perheväkivaltaa, ylivilkkautta, oppimisvaikeuksia, puhevaikeuksia ja kehitysviivästymiä. Kotona koettu jatkuva stressi ja köyhyys rasittavat koko populaatiota.

kuva2

Kaikkien haastateltujen mukaan työ on kuitenkin mielenkiintoista ja motivoivaa, apua pääsee tarjoamaan juuri niille henkilöille joilla tarve siihen on suurin. Ylipäänsä haastatteluista nousi ilmi palo psykologina työskentelyyn ja kiinnostus moniammatilliseen, yhteisölähtöiseen työskentelymalliin. Kokonaisuudessaan yllätyin hieman siitä, miten paljon pakolaisleiripsykologin työ muistuttaa psykologin työtä Suomessa. Merkittävimmät erot tuntuivat olevan lähinnä käytettävissä olevat resurssit, suurempi potilasmäärä (noin kuudesta kahdeksaan potilasta päivässä), lyhyempi tapaamisen kesto (terapia 45min, arviointi noin tunnin) ja vähäinen työntekijämäärä (yksi tai kaksi psykologia vastaa leirin kaikista 3-18 vuotiaista). Psykoanalyyttinen näkökulma on maan keskeisin lähestysmistapa, joten teoriassa kaikki terapia on pitkäkestoista parhaimmillaan jopa vuoden kestävää psykoterapiaa. Suomen tapaan perhekeskuksessa käytetään moniammatillista lähestysmismallia (useimmiten psykiatri, psykomotorinen terapeutti, puheterapeutti, psykologi ja sosiaalityöntekijä) pyrkien ottamaan koko perheen tarpeet huomioon. Isät ovat kuitenkin perhekeskuksen henkilökunnan mukaan haluttomia osallistumaan terapiaan, joten käytännössä usein hoidetaan vain lapsia äiteineen tai pelkkiä lapsia ilman vanhempiaan.

Maailmassa, jossa tulevaisuus on epävarma ja aikuisten on tehtävä hyvin paljon töitä taatakseen ruuan itselleen ja lapsilleen on valitettavan vähän aikaa oikeasti kuunnella etenkään lasta – keskittyä siihen mitä hänellä on sanottavaa. Monilla lapsista on taustallaan traumoja ja väkivaltaa. Useiden sukulaiset tai ystävät ovat kuolleet tai joutuneet muuttamaan muualle. Jos lapsi ei pääse purkamaan näitä tuntemuksia minnekkään, lapsi alkaa oireilla. Hoidettavan väestön erityispiirteet ovat näkyvinä arkipäivässä ja vastaanotolla. Monet lapsista elävät ja nukkuvat samassa pienessä huoneessa koko muun laajan suvun kanssa. Tilaa leikkiä, pelata pallopelejä tai opiskella rauhassa ei juuri ole. Tällainen ahtaus ja rauhattomuus heijastuu lapsiin muun muassa ylivilkkautena ja oppimisvaikeuksina, mikä nousi esiin myös haastatteluissa.

Kaiken kaikkiaan harjoittelu oli avartava kokemus. Opin paljon uutta kansalaisjärjestöjen toiminnasta kriisialueilla, palestiinalaisten tilanteesta ja traumapsykologiasta ylipäänsä. Kiinnostuitko? Pidin harjoittelun ajan blogia osoitteessa ruohonjuuriterapiaa.blogspot.com – käy vilkaisemassa!

Lopputuloksena täytyy todeta, että psykologi voi työskennellä eri puolilla maapalloa hyvin erilaisissa työoloissa, mutta olla silti psykologi. Perimmäiset pyrkimykset pyrkiä ymmärtämään ja helpottamaan ihmisten elämää näkyvät selkeästi myös Libanonin pakolaisleireissä, vaikka työskentelytavat ja ympäristöt saattavatkin olla hyvin erilaisia. Oikeus mielenterveyteen on kaikilla ja kaikkialla maailmassa.

Hanna Leinonen

Leave a Reply

Your email address will not be published.