Saunomissessio hyvässä porukassa vastaa kymmentä lyhytterapiakäyntiä

En tiedä mikä siinä on, mutta sosialisoiminen on oikeasti varsin hankalaa poikkitieteellisissä juhlissa, vaikka promillejen määrä muistuttaisi tenttituloksiani. Mistään ei tunnu keksivän puhuttavaa silloin, kun pitäisi muodostaa smalltalkia vieraan ihmisen kanssa. Kuinka tämä voi olla mahdollista, kun sentään opiskelemme kummatkin yliopistossa ja olemme, ah, niin akateemisen sivistynyttä eliittiä? Muistot lukuisista tämän kaltaisista kohtaamisista pälkähtävät päähäni, kun katson kännykällä jääkiekkoa SPOL:n saunaillassa sellaisen opiskelijan kanssa, johon olen tutustunut viisi minuuttia sitten. Kaikkien muidenkin kanssa keskustelu sujuu luontevasti itsestään ja tuntuu, että olisi tuntenut jokaisen paikallaolijan jo aikaisemmin. Tämän huomaa jopa huumorista, joka aaltoilee laatunsa puolesta vähän jokaiseen suuntaan. Miten tämä onkin nyt tässä tilanteessa niin helppoa?

Vaikka kyseessä on ehkä hyvin kulunut klisee, on pakko todeta, miten nopeasti ensimmäinen opiskeluvuosi on mennyt. Oman ainejärjestön ihmisiin on saanut tutustuttua erinomaisesti, mutta on vielä ilahduttavampaa huomata, miten myös muiden yliopistojen psykalaisiin on saanut yllättävänkin paljon kontaktia. Tähän suurimpana ansioina ovat toki olleet vuoden aikana SPOL:n tapahtumat, joista viimeisenä oli huhtikuun loppupuolella järjestetty SPOL:n saunailta eli SPOS. Huhtikuu oli opiskeluvuoden ehkä kiireisin kuukausi, joten oli ilahduttavaa, että viimeinen tapahtuma järjestettiin omassa opiskelukaupungissani, Tampereella, eikä tarvinnut lähteä reissaamaan sen kauemmas. Todennäköisesti olisi kyllä tullut lähdettyä vaikka Joensuuhun asti tämänkin tapahtuman takia, mutta säästyipähän tällä kertaa matkustamisesta muutama ylimääräinen kymppi lompakkoon. Ne voikin sitten sijoittaa muutamaan kurssiprujuun. Tai viiteen tuoppiin olutta. Tai 53 kiloon makaronia. Lukija voi päättää, mikä näistä on todennäköisintä.

Aamupäivällä huomasin hieman harmistuneena, että moni – varsinkin fuksi – vaikutti jättävän väliin aamun luennon. Se oli hieman sääli, sillä psykologi Sanna Pikku-Pyhältö luennoi mielenkiintoisesti työstään kehitysvammahuollossa. Onneksi muita yliopistoja edustavat psykalaiset olivat jaksaneet tulla melko hyvin voimin paikalle. Itse koen, että kuitenkin yksi parhaita asioita ainejärjestötoiminnassa on kaikki ylimääräiset luennot, jota psykologian opiskelijat ovat yhdessä järkkäämässä. Jostain syystä aina juuri niihin luentoihin keskittyy eniten, vaikka ne eivät ole pakollisia opiskelujen suorittamisen kannalta.

13087039_1750529371847318_1871324203890974141_o                         Sanna Pikku-Pyhältö luennoi työstään kehitysvammahuollossa

Luennon loputtua kaupassa tulee olo kuin pikkulapsella. Kun on tottunut itse miettimään kehtaako ostaa lähikaupasta kilohinnaltaan 60 senttiä Lidliä kalliimpia banaaneja, on hauska päästä valitsemaan ruokaa isolle porukalle kunnon budjetilla. Varsinkin sanat ”ottakaa vaan monta pussia karkkia, ihan mitä vaan” täyttää sydämeni onnella. Pienestä ihminen saa ilonsa, kuten sanonta kuuluu. Shoppailu, kokkailu ja tilojen järjestely sujuvat porukalla varsin vaivattomasti ja pikkuhiljaa ihmisiä alkaa valua paikalle.

Stressi on siitä hassu tekijä, että sitä kehittää itsellensä ihan turhistakin pienistä asioista. On muka kamala kiire opiskella ja saada asioita aikaiseksi. SPOSissa huomaan rentoutuvani kunnolla ensimmäistä kertaa kuukauteen. Sosialisoiminen on helppoa, koska ei tarvitse esittää olevansa täysjärkinen ”hyvä tyyppi” kaikkien muidenkin ollessa enemmän tai vähemmän omalaatuista sakkia – tai sitten vain haluan ajatella näin psykalaisista, sillä jutustelu on niin helppoa. Joskus pitkä saunomissessio hyvässä porukassa oluen kera vastaa kymmentä lyhytterapiakäyntiä. Stressi nousee harteiltani leijuen varastohuoneen nurkkaan häpeämään olemassaoloaan. Istuessani pyyhe päällä tiukkojen löylyjen jälkeen alas kuuntelemaan psykologian opiskelijoista koostuvan yhtyeen, Rinne & Beansin, akustista keikkaa huomaan monien muidenkin ilmeiden sisältävän seesteistä onnea. Ja syystäkin, sillä kyseiset heput soittavat siis oikeasti hyvin ja biisit toimivat akustisesti sovitettuina mainiosti. Tilanteessa on niin monta positiivista muuttujaa, että ei voi kuin hymyillä. Toisaalta jos ei viina, psyka tai sauna auttaisi stressiin, olisi se liikaa kestettäväksi.

unspecified                           Psykalaiset kuuntelevat keskittyneesti Rinne & Beans -yhtyettä

Jatkopaikkana toimineesta baarista kotiin kävellessä on olo auvoisa. Odotukset ensimmäiselle opiskeluvuodelle olivat korkeat, ja voin onnellisena todeta niiden täyttyneen. Tapahtuma tuntui onnistuneen juuri siinä, mitä ainakin itse siltä toivoin – nimittäin eri kaupunkien psykalaisten yhdistämisessä. Cortex on kuitenkin ainejärjestönä sen verran pieni, että on hyvä tietää tuttuja kollegoita löytyvän myös muualta. Nämä suhteet kuitenkin tulevat varmasti kestämään pitkään, valmistummehan kaikki samalle alalle. Sitä ei ikinä tiedä, kenen kanssa tai kenen avulla päätyy työskentelemään valmistuttuaan. Iso kiitos edelliselle ja nykyiselle SPOL:n hallitukselle, jotka ovat auttaneet ensimmäisen vuoden ryhmäytymistä useammalla tapahtumalla. Kesällä olisi toki luvassa SPOLympialaiset, mutta niiden aikataulu saattaa mennä itsellä ristiin viikkoa aikaisemmin olevan Ilosaarirockin kanssa.

Seuraavana päivänä krapulassa kuuntelen koko Rinne ja Beansin Soundcloud-tuotannon, syön purkkaa, katson seinää ja mietin elämän tarkoitusta. Noh, en ehkä elämän, mutta ainakin tämän opiskeluvuoden. Onneksi niitä on vielä monta jäljellä. Näiden ihmisten kanssa ei ole kiire valmistua.

”Voitais jäädä tänne muurien sisään/ voitais pyytää vielä kavereita lisää/ voitais jäädä tänne soittelemaan/ oltais ihan muina miehinä vaan”

Rinne ja Beans – Muurien Sisään

Otso Lensu,
Cortex

Leave a Reply

Your email address will not be published.