Onko tieto aina valtaa?

Pelkään minulle tärkeiden henkilöiden huomaavan, etten olekaan niin pätevä kuin he arvioivat”, ”Pelkään välillä muiden saavan selville, kuinka vähän oikeastaan tiedän tai osaan”, ”Epäilen ja murehdin usein, etten saa projektia onnistumaan tai läpäise tenttiä, vaikka muut ympärilläni ovat vakuuttuneita osaamisestani”. Löysin nämä väittämät psykologi Tiina Ekmanin kirjasta Huijarisyndrooma (Pauline Rose Clancen kyselylomake huijariajattelun tunnistamiseen, 1985) ja ajattelin että bingo! Ekman kuvailee kirjassaan huijarisyndroomaa ajattelu- ja toimintatapojen kokonaisuudeksi, jolle ominaista on väkevä sisäinen tunne omasta huonommuudesta. Huijarisyndroomasta kärsivän ajattelua leimaa omien saavutusten ja onnistumisten vähättely, vaikeus ottaa kehuja vastaan, sekä (valheellinen) tunne siitä, että tuossa tuokiossa jää kiinni tyhmyydestään. Kuulostaa todella tutulta.

Huijarisyndrooma on ponnahdellut viime vuosikymmeninä pinnalle aika-ajoin ja sitä ollaan käsitelty esimerkiksi lehdissä ja keskusteluohjelmissa. Ilmeisesti jotkut pitävät tällaista ilmiöiden jatkuvaa määrittelyä psykologian turhana popularisointina, mutta kuten Tiina Ekman kirjassaan kertoo: ajattelumallien ja tunneskaalojen sanallistaminen voi olla näistä pitkään kärsineelle todella vapauttavaa. Veikkaan varovasti, että varsinkin aika monelle yliopisto-opiskelijalle tällaiset tuntemukset ovat tuttuja. Ekman kertookin, että opiskeluaika ja työelämän ensimmäiset vuodet ovat huijari-ajattelulle altistavia elämänvaiheita. Tällöin omaa osaamista pohditaan ja siinä pyritään kehittymään suurin harppauksin. Ekmanin mukaan huijarisyndroomaa poteva on tottunut olemaan erityinen – jopa paras – ryhtyessään johonkin. Elämän alkumetreillä tämä on ollut helpompaa, mutta viimeistään yliopistossa todellisuus iskee vasten kasvoja. Mutta miksi ottaisimme sen, ettei olekaan aina paras, niin vakavasti? En minä ainakaan halua kilpailla rakkaiden opiskelijaystävieni kanssa esimerkiksi kurssiarvosanoista. Haluan oppia heidän kanssaan yhdessä ja riemuita toisten menestyksestä.

Huijarisyndrooma-käsitteeseen voisi liittää myös toisen ajattelun vääristymän. Usein ajaudun tilanteisiin, joissa opiskelijakollegani keskustelevat kiivaasti aiheesta, josta en ole koskaan kuullutkaan. Helposti tällaisissa tilanteissa itse ainakin tyydyn nyökyttelemään vaivalloisesti ja mumisemaan jotakin epämääräistä, jotta en varmasti paljasta tietämättömyyttäni. Miksi toimin näin? Eikö olisi helpompi vain kysäistä, että ”hei mistä te oikein puhutte kaverit, en ole ikinä kuullutkaan tuosta”? Avoimesti kysymällä kasvattaisin varmasti omaa tietoisuuttani. Asian laitahan on kuitenkin niin, että pelkään aivan julmetusti kanssaopiskelijoideni hölmistyneitä katseita. Minäkin koen helposti ihmetystä, jos joku ei ole kuullut minulle aivan itsestään selvältä tuntuvasta asiasta. Miksi siis luomme tällaista tietämättömyyden tuomitsemisen kehää ympärillemme, ensin itse avoimesti hämmästelemällä toisten tietämättömyyttä, ja sitten salaamalla omaamme? Eikö tiedon ja ymmärryksen kasvattaminen ole yliopisto-opintojen tarkoitus?

Olenkin pohtinut, että voisin tietoisesti yrittää kääntää ajatteluani siihen suuntaan, ettei minun tarvitse tietää tai osata kaikkea valmiiksi. Voisin olla armollisempi itselleni ja myöntää, että vaikka en tiedä ja osaa kaikkea tässä maailmassa, osaan kuitenkin aika paljon ja mikä tärkeintä, olen erittäin kiinnostunut oppimaan lisää. Tämä kiinnostus ympärillämme pyörivien ilmiöiden ymmärtämisestä saattaakin olla se ratkaiseva tekijä. Vain myöntämällä, ettei tiedä, voi oppia lisää.

P.S. En oikeastaan tiennyt tätä kirjoittaessani, että mitä popularisointi tarkoittaa, mutta otin siitä selvää, sillä se kuulosti hienolta sanalta.

Hannele Pajunen

Varapuheenjohtaja – Cortex ry

Leave a Reply

Your email address will not be published.