Rikkinäinen psykologi

En ole varmaankaan yksin intohimoni kanssa mielenterveyteen, sen ymmärtämiseen ja ylläpitämiseen. Menneinä kansainvälisinä mielenterveys- ja itsemurhien ehkäisypäivinä sosiaalinen mediani täyttyi kanssaopiskelijoiden (ja muidenkin) julkaisuista, joissa kehotettiin pyytämään apua, olemaan armollisia itselleen ja pitämään huolta itsestään ja läheisistään, niin fyysisesti, kuin henkisesti. Esitettiin numeroita menetetyistä elämistä ja tällä hetkellä kärsivistä, jaettiin rohkaisevia sanoja inhimillisyyden kauneudesta ja rikkinäisyyden rohkeudesta ja kuinka mielenterveyden kanssa kamppailu ei määritä ihmistä tai tee hänestä huonompaa, kuin kenestäkään muustakaan. Kauniit, välittävät ja aidot sanat jäivät mieleni perukoille pitkäksi aikaa. Puhe mielenterveydestä enenee sosiaalisessa mediassa hyvällä vauhdilla. Paljon raja-aitoja on ylitetty, palstatilaa saatu ja vääriä mielikuvia selvitetty. Mutta eräs asia vaivaa minua edelleen. Niin hyviä kuin olemmekin puhumaan teorian tasolla mielenterveydestä, sen ongelmista ja oikeellisen hoidon tarpeellisuudesta, keskustelu psykologien ja psykologian opiskelijoiden mielenterveyden ongelmista on vähäistä, ellei lähes olematonta. Enkä itse ole poikkeus tässä aliedustetussa haavoittuvaisuuden harjoittamisessa.

 Miksi mielenterveydestä puhuminen on helppoa siihen pisteeseen asti, kunnes se yltää koskettamaan minua?

Omalla kohdallani syynä on ylpeys. En halua myöntää, että itsekin kamppailisin mielenterveyteni kanssa, sillä minustahan pitäisi olla muovautumassa sen tuntemisen ja hoitamisen ammattilaista. Minunhan tulisi osata auttaa muita, jotka rämpivät läpi sekavien soiden, eikä niillä samoilla soilla kumisaappaitani kastella. En halua antaa vääristyneelle stereotypialle tuulta alleen, että psykologian opiskelijat ovat tulleet alalle vain parantamaan itseään. Luen päivät päästyäni lukemattomia määriä tietoa ihmisen toiminnasta, pyrin ymmärtämään erilaisia näkökulmia hyvinvointiin ja opettelen hahmottamaan kattavaa kuvaa siitä, miten voin tulevaisuudessa auttaa muita mahdollisimman hyvin inhimillisten ongelmiensa kanssa. Minunhan pitäisi olla niiden yläpuolella. Nähdä, ymmärtää ja selittää. Enhän minä voi niiden samojen asioiden kanssa kipuilla.

Enhän minä voi olla rikki.

Minua pelottaa, että jos muut saavat tietää minun kamppailevan mielenterveyteni kanssa, he eivät pidä minua enää pätevänä vaihtoehtona heidän mielenterveytensä tuntemiseen ja sen kanssa navigoimiseen. Että omalla inhimillisyydelläni jotenkin tahraisin oman osaamiseni ja kykeneväisyyteni. Aivan kuin minun kuuluisi olla kaiken sen ulottumattomissa. Koskematon, riippumaton, vailla vaikeutta ymmärtää ulkopuolelta toisen ongelmia ja nähdä selkeästi vastaukset kärsimykseen.

Näin kirjoitettuna kaikki tämä kuulostaa aika naurettavalta. On tietenkin tärkeää, että psykologi on kypsä ja kykeneväinen työhönsä, eikä niin syvällä omien ongelmiensa suossa, ettei pysty toista auttamaan, mutta vaatimus siitä, että psykologin tulisi olla inhimillisen kärsimyksen yläpuolella, on täysin järjetön vaatimus. Ja vaikken vaatisikaan osattomuutta ihmisyydestä, pidän ainakin ongelmani ja kipuni piilossa, etteivät muut näkisi minua epäpätevänä, kykenemättömänä, heikkona. Mutta kuinka naurettavaa olisi, jos lääkäri ajattelisi, ettei saa koskaan sairastua ollakseen hyvä lääkäri? Tässäkin asiassa näyttää siltä, että fyysisen sairauden oikeuttaminen ja ymmärtäminen on helpompaa ja mutkattomampaa, kuin henkisen.

Toivoisin, ettei niin kuitenkaan olisi.

Sen vuoksi pitäisin ensiarvoisen tärkeänä, että psykologian opiskelijat ja jo valmiit psykologit olisivat rohkeasti äänessä siitä, miten henkisesti voivat. Ei tietenkään syvimpiä ajatuksiaan ja ongelmiaan tarvitse tai kannata koko kansalle kertoa, mutta uskalletaan näyttää toisillemme, että on täysin hyväksyttävää olla alan opiskelija tai jopa asiantuntija ja silti kamppailla siellä esiintyvien asioiden kanssa. Muistan, kun itse aloin käydä terapiassa ja pelkäsin muiden ajattelevan, että olen liian rikkinäinen psykologian opiskelijaksi, saati sitten vielä joskus tulevaisuudessa psykologiksi. Avatessani suun aiheesta sain kuitenkin kuulla, että monet muutkin kaltaiseni ovat käyneet tai käyvät terapiassa. Luulin olleeni asiani kanssa yksin, vaikka rinnallani kulki monia muitakin. Pidin yllä pärjäämisen fasadia ja miksi? Ainoastaan, koska pelkäsin, mitä muut minusta ajattelisivat, kun myönnän olevani ihminen.

Ei taistella hiljaisesti ja yksinäisyydessä eteenpäin. Ei kompastuta valheisiin, jotka yrittävät pitää meidät irrallaan yhteydestä toistemme kanssa. Ollaan rohkeasti keskeneräisiä ja eletään sanomamme mukaan, ettei mielenterveysongelmissa ole mitään hävettävää, vaan niihin saa ja tulee hakea apua ja niistä huolimatta voi elää yltäkylläistä, kykenevää ja hyvää elämää. Jos todella uskomme sen todeksi muiden kohdalla, miksi se ei riittäisi meille?

Leave a Reply

Your email address will not be published.