Psykoterapia ja sen tulevaisuus – psyykkisen alan ammattilaisten yhteinen asia

Kirjoittaja on spolilainen, joka työskentelee Psyykkisen hyvinvoinnin keskus Kompissa, joka on SPOL:n uusi yritysyhteistyökumppani. Komppi tuottaa erilaisia mielenterveyspalveluita, kuten psykoterapiaa. Lisäksi kirjoittaja toimii Psykologiliiton liittovaltuustossa. Tässä hän pohtii Suomen psykoterapiakentän tulevaisuutta ja sitä, mitä mahdollisesti tulevat muutokset merkitsevät tuleville psykologeille. 

Suomen psykoterapiakenttä on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Täällä on keskitytty erityisesti pitkiin psykoterapioihin, joiden piiriin pääseekin suhteessa suurempi osuus mielenterveyden hoitoa kaipaavista ihmisistä kuin monessa muussa maassa. Kelan rahoittamat psykoterapiat ovatkin taanneet Kela-psykoterapioiden asiakkaille laadukasta hoitoa – psykoterapia kun on taloudellisesti tuettu jopa kolmeksi vuodeksi, minkä lisäksi psykoterapiaa tarjoavat Suomessa pitkälle koulutetut ammattilaiset. Tilanteesta kielii sekin, että jos hoitoa tarvitseva ei halua tai ei voi maksaa koko psykoterapiaa aivan itse, on hänen usein helpompi päästä 1–3-vuotiseen Kelan kuntoutuspsykoterapiaan kuin vaikkapa 20 kerran lyhytpsykoterapiaan. Millä tahansa terveydenhuollon sektorilla työskentelevä psykiatri voi nimittäin kirjoittaa kuntoutuspsykoterapiaa puoltavan lausunnon, jolloin tyypillisesti Kela myös myöntää tuen. 

Toisaalta Kela-kuntoutuspsykoterapiajärjestelmä toimii nykyisellään ehkä niinkin hyvin, että psykoterapiasuhteet ovat Suomessa poikkeuksellisen pitkiä. Tämä on luultavasti osaltaan ollut johtamassa siihen, että psykoterapioihin on vaikea päästä, koska psykoterapeutit ovat sidottuja pitkiin hoitosuhteisiin. Psykoterapeuttien ajat ovatkin usein täynnä ja vaikeassa tilanteessa oleville ihmisille sopivan psykoterapeutin löytäminen on usein vaikeaa. 

Suomen järjestelmä kuitenkin saattaa olla muuttumassa – sekä hyvässä että pahassa. 

Psykoterapian tulevaisuus ja sen uhkakuvia 

Terapiatakuu on ollut paljon julkisuudessa ja myötätuulessa, ja sillä lienee kohtalainen mahdollisuus mennä läpi eduskunnassa jossain muodossa ja jossain vaiheessa. Sen keskeisenä tavoitteena on nopeuttaa mielenterveyspalvelujen piiriin pääsemistä. Tämä olisikin ilman muuta tarpeen. 

Toisaalta terapiatakuuhun liittyy myös riskejä. Yksi keskeisistä riskeistä on, että jonkinlaiseen lyhyeen terapiaan kyllä pääsisi nopeasti, mutta terapiapolku ei perustuisi kunnolliseen (psyko)terapia-arvioon ja yksilöityyn terapiahoitosuunnitelmaan. Epäoptimaalisessa tilanteessa terapiatakuu voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että aikapaineen vuoksi valtaosa psyykkisesti oireilevista ohjattaisiin automaattisesti vaikkapa sellaiselle ammattilaiselle, joka on koulutettu tarjoamaan yksittäistä, esimerkiksi masennuksen hoitoon kehitettyä menetelmää. Ongelmana tässä on, että vaikka kyseinen hoito voisikin olla erinomaista jollekin ryhmälle, yhdenlainen terapia ei sovi kaikille: jotkut tarvitsevat pitkää psykoterapiaa, toiset lyhyttä, ja ainakin joissain tilanteissa myös terapiasuuntauksella on merkitystä.

Jotta laadukas hoito mahdollistuisi, arvioinnin laadukkuuden lisäksi myös hoitopolun tulisi olla riittävän joustava. Eli jos esimerkiksi huomattaisiin, että terapia-arviossa suositeltu lyhyt(psyko)terapia ei riittäisikään, ideaalitilanteessa pidempää hoitoa tarvitseva voisi tällöin jatkaa pidempään hoitoon ilman raskaita byrokratioita. Tällöin rahoituskanavien tulisi tukea joustavuutta. Muuten voisi käydä niin, että jos asiakkaalla olisi rahoitus tai muu mahdollisuus päästä lyhyeen hoitoon, sen päättyessä voisi olla iso kynnys hakeutua pidempään terapiaan. Tällä hetkellä ainakaan allekirjoittanut ei kuitenkaan ole huomannut juurikaan puhuttavan siitä, kuinka porrasteisen hoidon sujuva rahoitus ja siihen liittyvät arvioinnit järjestettäisiin, vaan fokus on ollut lähinnä siitä, että lyhyisiin terapioihin pääsemistä tulisi helpottaa. 

Muita uhka- ja mahdollisuuskuvia terapiakentässä ovat esimerkiksi nykyisten Kela-kuntoutuspsykoterapioiden rahoituksen siirtyminen Kelalta maakunnille. Tästä voisi seurata muun muassa rahoituksen heikkenemistä, pitkään psykoterapiaan pääsyn vaikeutumista ja myös alueellista epätasa-arvoa. Tästä muutoksesta kuitenkin puhuttiin lähinnä viime hallituskaudella, ja sen puiminen voisi joka tapauksessa ansaita oman tekstinsä.  

Muutosten merkitys tuleville psykologeille 

Terapiakentän muutokset voivat näkyä myös psykologien tulevaisuuden toimenkuvissa. Esimerkiksi psykologien ammattitaito olisi arvokasta laadukkaiden terapia-arvioiden tekemiseen, sillä psykologin koulutus on oletettavasti mainio pohja esimerkiksi terapia-arvioissa olennaisten asioiden, kuten motivaation, reflektiokyvyn ja minäkuvan arviointiin.  

Tämän lisäksi psykologin tutkinto soveltuu hyvin pohjaksi erilaisten terapeuttisten interventioiden tarjoamiseen. Toisaalta on myös syytä muistaa, että nykyisellään psykologin koulutus ei kuitenkaan (ainakaan Helsingissä) valmista tekemään terapeuttisia lyhytinterventioita. Toivoa sopii, että jos vaikkapa terapiatakuu tulee, lisäkouluttautumista terapian tarjoamiseen ei jouduta maksamaan itse, kuten nyt on erikoispsykologi- ja psykologien psykoterapeuttikoulutusten laita. Ideaalitilanteessa myöskään edellä mainittuihin koulutuksiin osallistuminen ei maksaisi psykologeille – lääkäreillehän psykoterapeuttikoulutus on jo nyt ilmainen. 

Lähteitä (psykoterapia-arvioinnista) 

Knekt, P., Virtala, E., Härkänen, T., Vaarama, M., Lehtonen, J., & Lindfors, O. (2016). The outcome of short-and long-term psychotherapy 10 years after start of treatment. Psychological medicine46(6), 1175–1188. 

Lindfors, O., Knekt, P., Heinonen, E., Härkänen, T., Virtala, E., & Helsinki Psychotherapy Study Group. (2015). The effectiveness of short-and long-term psychotherapy on personality functioning during a 5-year follow-up. Journal of affective disorders173, 31–38. 

Lindfors, O., Laaksonen, M., & Knekt, P. (2016). Psykoterapian tarpeen ja soveltuvuuden arviointi haastattelumenetelmällä. Psykoterapia, 35(1), 2–19. 

Teksti: Tero Pulkkinen

Leave a Reply

Your email address will not be published.