#Throwforward

Sitä kevättä en koskaan unohtaisi. Se oli kevät, jonka jälkeen suhtautumiseni yhteiskunnan resilienssiin, yksilönvapauksiin sekä vessapaperiin muuttui kertaheitolla.

Olin pitkästä aikaa menossa käymään Merihaan opiskelija-asunnollani, ja pistäydyin Ympyrätalon S-markettiin ostamaan täytettä tyhjyyttä huutavaan jääkaappiin. Viime kuukaudet olin viettänyt pääosin poikaystäväni luona ja oli jo aikakin käydä hakemassa päivitystä garderoobiini sekä kastelemassa lahjaksi saatu, kituliaasti kasvava coffea arabica. Edellisenä päivänä hallitus oli pitänyt ensimmäisen tiedotustilaisuutensa koronaviruksen leviämisestä Suomessa ja olin nähnyt videoita marketin käytävillä vessapaperista riitelevistä amerikkalaisista. Odotin seuraavaa ostosreissuani jännittyneenä ja toden totta – poikkeustila näytti tyhjentäneen lähimarketin hyllyiltä niin hygieniatarvikkeet, spagetit kuin hernekeitotkin.

“Voi niitä aikoja,” huokaisen nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, ja kohennan asentoani niin, että kiikkutuoli kiihdyttää aavistuksen verran keinumistaan natisevalla verannallamme. Kohennan silmälasejani ja tiirailen kudelmaani samalla, kun rakkaani kykkii mielipuuhassaan puutarhassamme. Vaikka reuma onkin jäykistänyt hänen ikääntyneet nivelensä, hän ei suostu jättämään puutarhanhoitoa yhteisömme nuoremmille jäsenille.

Olen vuosien saatossa oppinut olemaan laskematta liiaksi painoarvoa muistoilleni, olenhan psykologin työssäni joutunut monta kertaa vastakkain ihmismuistin haurauden kanssa. Olen nähnyt hyvin konkreettisesti, miten muistikuvien rakentelussa päämääränä on useammin hyödyllisyys kuin todenmukaisuus. Ihmisen muistin rekonstruktiivisuus käy ilmi myös ihmismielen uskomattomassa kyvyssä luoda erilaisia valemuistoja. Epäpätevät terapeutit, lapsia oikeusjutuissa kuulustelevat poliisit tai vaikkapa oveluuteensa mieltyneet tutkijat (jollaiseksi itsekin edelleen identifioidun) ovat onnistuneet istuttamaan ihmisiin valemuistoja esimerkiksi saatanallisista palvontarituaaleista, ostoskeskukseen eksymisestä ja munasalaattileivän aiheuttamasta oksennustaudista. Myönnettäköön, että suurin osa tekemästäni muistitutkimuksesta lähivuosina on ollut autoetnografista ja introspektiivistä – ikääntyvien aivojeni muistikapasiteetti ei kenties ole aivan entisellään. Mitä siis todella muistan vuoden 2020 koronapandemiasta?

Tyhjien vessapaperihyllyjen lisäksi muistan hyvin esimerkiksi silloisen pääministerin. Suomen siihenastisista pääministereistä nuorin luovi koronakriisin läpi ilman ainuttakaan tumman häivähdystä silmiensä alla ja sai minut tuntemaan ylpeyttä omasta maastani ja sukupuolestani. Muistan myös, miltä tuntui ensi kertaa organisoida oma arki opintoineen, töineen ja harrastuksineen tapahtuvaksi neljän seinän sisältä. Unohtumaton oli myös se hetki, kun pandemian alkuvaiheissa päätimme pakata poikaystäväni autoon laatikollisen ruokaa, pari huonekasvia sekä työ- ja opiskeluvälineet ja asemoitua pienen kalliolaiskaksion sijaan hänen vanhempiensa tilavaan taloon. Vaikka päätös olikin järkevä – hänen työpalaverinsa ja minun etäluentoni mahtuivat elämään samojen seinien sisällä huomattavasti sujuvammin näin – oli se osittain myös yritys luoda turvallisuuden tunnetta epävarmassa tilanteessa. Kevät jäi hyvin mieleen sen poikkeuksellisuuden lisäksi varmaan myös siksi, että se sijoittui henkilökohtaisen “muistihuippuni” ylärajalle, siis kuudentoista ja kahdenkymmenenviiden ikävuoden väliin jäävälle ajanjaksolle, jonka ajalta ihmiset tyypillisesti muistavat kaikista eniten asioita.

Tietoisena skeemojen vaikutuksesta ihmisen muistiin uskon, että osa sen kevään tapahtumista on kylläkin sekoittunut mielessäni tahmeaksi sekametelisopaksi. Vaikka psykologiatiede onkin viime vuosikymmeninä ottanut niin merkittäviä harppauksia, ettei sitä melkein enää samaksi tieteenalaksi tunnista (replikaatiokriisistä liikkeelle lähteneet kehityskulut diskreditoivat valtaosan kaikesta tutkimuksesta jättäen jälkeensä vain yksinkertaisimmat informaation prosessointiin keskittyvät teoriat), oltiin jo opiskeluaikoinani hyvin perillä monista muistin lainalaisuuksista. Opiskeluajoilta muistan esimerkiksi sen, kuinka mielensisäiset käsikirjoitukset ohjaavat odotuksiamme siitä, mitä luultavasti tapahtuu tai on tapahtunut. Etenkin toistuvat, rutiininomaiset tapahtumat sekoittuvat tällä tavalla helposti.

Oliko siis eristyksessä vietetty viikkoja vai kuukausia? Missä tiedotustilanteessa hallitus määräsi mistäkin rajoitustoimista? Tapahtuiko Uudenmaan sulkeminen siis ensi kertaa keväällä 2020 vai oliko se sittenkin joku muu niistä lukuisista pandemioista, jotka seurasivat koronavirusta? Miten monta kertaa onnistuin jättämään etäluennolla mikrofonini päälle niin, että koko kurssi kuuli äänekkään välipalan mussutuksen? Vai oliko se sittenkin niin, että osasin heti alusta saakka luovia etäyhteyksien viidakossa diginatiivina taitavasti ja ketterästi?

Katsahdan mietteliäästi ylös ja vetäisen sitten vihreästä langasta niin, että lankakerä kierähtää muutamankymmenen sentin verran verrannan lautoja pitkin. “No, ainakaan mitään käsittämättömiä valemuistoja siitä keväästä ei ole syntynyt,” totean mielessäni painokkaasti. Siinä samassa muistan elävästi erään sen kevään unohtumattomimmista tapahtumista.

Se oli juuri ennen hänen sairastumistaan koronaviruksen aiheuttamaan COVID-19 tautiin, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö tuli käymään meillä. Hän oli ollut kävelyllä Merihaassa ja päättänyt poiketa pullakahville luokseni, olihan minulla hyviä näkemyksiä käsillä olevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänellä oli mukanaan myös Lennu-koira. Kaadoin Lennulle vettä Saulin mukanaan tuomaan vesiastiaan ja presidentille jauhoin juuri paahtimolta haetuista etiopialaisista pavuista kahvit. Hän piti kovasti tuosta vähän erikoisemmasta kahvilaadusta. Tapaamisen päätteeksi hän kiitti minua hyvistä neuvoista: “On se tärkeää saada välillä opiskelijoidenkin näkemystä tähän työhön. Nyt sitten vaan sitä fyysistä etäisyyttä ja henkistä läheisyyttä!” Hän napsautti hihnan kärsimättömästi eteisessä häärivän Lennun kaulaan ja astui ulos opiskelija-asuntomme ovesta tummansininen kaulahuivi iloisesti heilahtaen.

Nousen hieman vaivalloisesti ylös kiikkutuolistani ja asetan kudelmani villalankakoriin. “Kulta, onko meillä vielä sitä etiopialaista kahvia jäljellä?” huikkaan verannan yli puutarhassa ähisevälle puolisolleni. Hän nostaa huvittuneena katseensa tomaatin taimista ja vastaa: “Voi kulta. Eihän Suomessa ole kahvia juotu vuosikymmeniin.” Kurtistan kulmiani mietteliäästi, mutta kohautan sitten harteitani. “Ei taida muistini olla ihan ennallaan,” ajattelen ja tassuttelen sitten hitaasti takaisin kiikkutuolilleni auringon luodessa viimeisiä säteitään meidän harmaantuvan elämämme ylle.

Tuire Korvuo

Kuvaaja: Pekko Korvuo

Leave a Reply

Your email address will not be published.