Riittävän neutraali

Kulunut kesä on tuonut elämääni mielenkiintoisen projektin, nimittäin podcastin. Ruokarauha-niminen podcastimme on syömishäiriöaiheinen, ja se on minulle tärkeä tilaisuus päästä oppimaan lisää ja toisaalta lisäämään tietoisuutta tärkeästä aiheesta. Projekti on ollut hyvä tilaisuus myös ammatilliselle itsereflektiolle (lue: yölliselle valvomiselle ja sen läpikäymiselle, mikä kaikki voi mahdollisesti mennä pieleen). Suosikkikysymyksiäni ovat olleet: tiedänkö minä syömishäiriöistä mitään? Ja vielä enemmän yöuniini vaikuttavana kysymyksenä: onko järkevää kertoa julkisesti tulevana psykologina, että on itse sairastanut syömishäiriön?

Mielestäni psykologin (ja monen muunkin) koulutuksen olennainen vahvuus on kriittiseksi ja varovaiseksi oppiminen. Joskus sen sivuvaikutuksena voi kuitenkin olla se, että osaamisen esille tuominen on vaikeaa. Olen kamppaillut näiden tunteiden kanssa podcastia tehdessäni – mitä jos sanon jotain väärää, mitä jos joku asiantuntija pitää minua tyhmänä, mitä jos vahingossa loukkaan jotain. Nämä asiat mietityttävät, vaikka en ole vielä psykologin roolissa.

Osaamattomuuden pelkoani helpottaa vähän se, että asemoidun keskusteluihin oman kokemukseni kautta, en asiantuntijana – podcastissa tuon esille nuoruuteni syömishäiriötaustan. Tämä ratkaisu kuitenkin jännittää minua, ei niinkään yksityishenkilönä vaan tulevana psykologina. Opiskelukuplassani mielenterveyshaasteet tuntuvat usein jopa melko neutraalilta puheenaiheelta, mutta kun siirtyy opiskeluyhteisöstä pois, asetelma muuttuu.

Olen pohtinut paljon sitä, millainen psykologin pitää olla ja mitä asiakkaat mahtavat ajatella psykologin omista mielenterveysongelmista, jos joskus tällaiseen tietoon törmäävät. Voiko asiakkaalle olla haittaa siitä, että psykologi ei ole riittävän neutraali? Toisaalta mitä se edes tarkoittaa? Kaikki psykologit ovat kuitenkin yksilöitä, eri ihmisille eri tavoin yhteensopivia.

Jokainen piirtää itse yksityisyytensä rajat, psykologina ja muutenkin. Kenenkään ei tarvitse kertoa omista mielenterveysongelmistaan tai muista henkilökohtaisista asioistaan julkisesti. Ammattikuntana lienemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kenenkään ei myöskään pitäisi joutua häpeämään tai peittelemään menneitä tai nykyisiä mielenterveysongelmiaan.

Palataan yöllisiin kysymyksiini. Tiedänkö minä syömishäiriöistä mitään? Kyllä minä jotain tiedän. En kaikkea, mutta ainakin jotain, ja tämä on minulle tilaisuus oppia lisää. Entä onko järkevää kertoa julkisesti tulevana psykologina omasta mielenterveyshistoriastaan? Minä uskon, että on, jos se tuntuu oikealta. Syömishäiriö on osa minun historiaani riippumatta siitä, sanonko sen ääneen. Kun tarkastelen, mikä minua avoimuudessa pelottaa, huomaan, ettei mikään sellainen, mitä kohti ei kannattaisi kulkea.

Kirjoittaja on 4. vuoden psykologian opiskelija Lina, Fobialta, joka on aloittanut podcastin tekemisen yhdessä ystävänsä kanssa.

Leave a Reply

Your email address will not be published.