Alkusanat
Teksti on kirjoitettu alun perin osana pakollista äidinkielen kurssia. Tekstilajiksi valikoitui muistelma, joka selittää tekstissä olevia tyyliseikkoja.
Tämän tarinan näennäisessä pääosassa on Jyväskylän ainejärjestö Stimulus ja sen logo. Ei kuitenkaan kannata kavahtaa, sillä pinnan alta löytyy monia opetuksia, kuten hyvissä tarinoissa kuuluukin. Niitä opetuksia ei kuitenkaan alleviivata, sillä edes allekirjoittanut ei ole niitä kaikkia hahmottanut. Haluan kuitenkin kiittää sinua, lukijaa, jo tässä vaiheessa, sillä tämä tarina haluaa tulla luetuksi.
Stimppaukko
Istuimme Arimon kanssa hänen luonaan. Oli vuosi 2015 ja maaliskuun alku. Joimme teetä, emmekä paljoa puhuneet toisillemme. Olimme syventyneet tietokoneidemme äärelle, sillä teimme taustatutkimusta valmistelemaamme peliä varten. Siinä Stimulus ry:n logo seikkailee tasohyppelypelissä keräten opintopisteitä ja väistellen oluita. Arimo vastaa pelin grafiikoista ja pelikokemuksesta, minä työstän koodia. Minulla tuli umpikuja vastaan. Sitä tapahtuu koodaamisessa aina välillä, kun pitää opetella jotain uutta. Kiinnitin katseeni pelihahmoon, Stimppaukkoon. Kukaan ainejärjestössämme ei tiedä, kenen kynästä Stimppaukko on syntynyt.
Stimppaukkopelin tilannepäivitys maaliskuulta. Musiikista vastaa Joona Heimonen
Otin aiheen puheeksi Arimon kanssa, joka osasi valaista, että nykyään psykologian laitoksella professorin virkaa toimittava Paavo Leppänen on ollut mukana tuomassa logoa Tšekistä Suomeen vuonna 1991. Silloin joukko psykologian opiskelijoita oli opintomatkalla tutustumassa psykologian tilaan silloisessa Tšekkoslovakiassa. Itse opintomatka suuntautui kuitenkin Prahaan. Arimo muisti jossain Ärsykkeessä, ainejärjestölehdessämme, olleen Paavon kirjoittama juttu. Kaivoimme kyseisen numeron nopeasti esiin internetistä. Siinä Paavo kertoo hänen olleen kaverinsa kanssa kävelyllä Prahassa, kun vastaan oli tullut tolppa, jossa oli jonkun päivälehden mainos. Siinä se myös komeili, tuleva ainejärjestömme logo. He olivat napanneet mainoksen taskuunsa ja jatkaneet matkaa.
Juttelimme Arimon kanssa siitä, kuinka aikaisemmat yritykset selvittää logon alkuperäistä piirtäjää ovat kaatuneet tiedon puutteeseen. Kaikki tiedetyt faktat logosta tulivat esille Paavon tekstissä. Googlailut ja muut hakuyritykset ovat aina päättyneet umpikujiin. Internet on kuitenkin mahtava peto, ja sinne kerääntynyt kollektiivinen tietous on valtava. Olimme aivan varmoja, että jossain sopukassa täytyisi myös olla johtolankoja piirtäjään. Ehdotin Arimolle, että viestitämme erään internetsivuston Tšekki-osioon kuvan ja kertomuksen, minkä jälkeen pyydämme apua. Kommentteja kertyikin parin päivän sisään kymmenkunta, joista yksi vihjasi Pavel Brázda-nimiseen taiteilijaan. Omien kiireiden vuoksi nämä kommentit jäivät kuitenkin huomioimatta kuukaudeksi.
Matka jännän äärelle
Sattumalta olin matkaamassa Tšekkiin huhtikuussa Euroopan psykologian opiskelijoiden kongressiin. Vähän ennen matkaa Arimo oli Facebookin kautta linkittänyt kuvan minulle toisen tšekkiläisen artistin sivuilta. Pavla Hroudová on kuvataiteilija ja valokuvaaja. Hänen sivuiltaan löytyi valokuva taidenäyttelystä, minkä työn jälki muistutti kovasti Stimppaukkoa. Kaivoin hänen nettisivuiltaan esiin hänen yhteystietonsa, ja lähetin mailin. Ajattelin, että miksipäs ei. Epätodennäköistähän se oli, että Stimppaukon alkuperä ikinä selviää, mutta se on aika huono syy jättää tekemättä jotain.
Tuli aika lähteä Tšekkiin, jonne tein matkaa kahden kaverini kanssa. Lentoa edeltävänä päivänä alkanut lentokenttätyöntekijöiden lakko uhkasi kuitenkin lopettaa matkan alkutekijöihinsä. Lakko kuitenkin peruuntui lentopäivänä, joten lähdimme kentälle. Olimme kaikki intoa täynnä, sillä perimätiedon mukaan kongressimatkat ovat olleet aina huippuhauskoja. Lento sujui hyvin, löysimme hostellin nopeasti ja asetuimme taloksi.
Hostellilla avasin läppärini ja huomasin Pavlan vastanneen. Hän totesi nopeasti, ettei työ ole hänen, vaan erään Pavel Brázdan. Hän oli hyvin innoissaan tarinasta, jonka olin hänelle kertonut, ja toivotti rutkasti onnea taiteilijan tavoittamiseen. Pavel oli kuulemma jo 88-vuotias, mutta vielä elossa ja hyvinvoiva. Kiitin Pavlaa kovasti, ja lähetin Pavelille sähköpostin. Yritin tavoittaa hänet myös Facebook-sivujensa kautta, mutta vastausta ei kuulunut kummastakaan lähteestä. Takaraivossa minulla oli kuitenkin pieni kuumotus Stimppaukon etsinnästä, sillä sehän voisi päätyä myös tekijänoikeusongelmiin ja logon vaihtamiseen. Innostus kuitenkin oli tunteista suurempi, ja päätin jatkaa etsintöjä.
Saavuimme Prahaan noin kolme päivää ennen kongressin alkua. Päätin, että siinä olisi hyvä sauma jahdata päivälehteen liittyvää vihjettä. Vaihtoehdot kiteytyivät nopeasti kahteen: Revolver Revue -niminen kirjallisuuteen keskittyvä, neljännesvuosittain ilmestyvä lehti ja Respekt -niminen viikkojulkaisu. Molempia lehtiä julkaistiin vuonna 1991, ja Pavel Brázda oli niihin molempiin tehnyt töitä tuohon aikaan. Hieman Wikipediaa lueskeltuani huomasin, että hostellimme lähellä sijaitsee Libri Prohibiti-niminen kirjasto, jossa kuulemma säilytetään kaikkea kommunismin alla kiellettyä materiaalia. Siellä myös säilytetään Revolver Revuen kaikkia numeroita. Ehdotin kaveriporukallemme, että kävisimme tutkimassa vuoden 1991 numerot läpi, ja niin tie johti kohti kyseistä paikkaa yhdessä Pian, Tinon, Ilonan ja Pyryn kanssa.
Kirjasto oli turistin näkökulmasta hyvin huomaamaton. Mitään kylttiä ei ollut olemassa. Ymmärtäähän tuon, sillä kirjasto taisi olla suunnattu lähinnä tšekkiläisille. Oikeassa katuosoitteessa me kuitenkin olimme, joten tutkailin läheisen kerrostalon ovisummerilistaa. Siellä se luki, pienillä kirjasimilla, Libri Prohibiti. Painoin ovisummeria, mutta mitään ei tapahtunut. Ihmettelimme vähän aikaa, kunnes läheisestä ovesta alkoi kuulumaan hiljainen surina. Vedimme ovea, ja se aukesi. Kiipesimme ovisummerilistan osoittamaan kerrokseen, ja olimme perillä. Kirjasto oli tunkkainen, vanhalta paperilta haiseva ja hämyisä. Huonekalut olivat vanhahtavia. Marssimme päähuoneen tiskille, ja esitin tarinani sekä pyynnön saada nähdä vuoden 1991 Revolver Revuet. Hämmästykseni pyyntöön suostuttiin ilman mitään ehtoja. Istuimme huoneen ison pöydän ääreen, ja odotimme. Jonkin ajan kuluttua meille tuotiin neljä paksua teosta. Aloimme selaamaan niitä läpi, mutta vedimme vesiperän. Tyyli muistutti kovasti Stimppaukkoa, mutta itse hahmoa ei näkynyt missään. Kiitimme kovasti kirjaston työntekijöitä, ja he pyysivät, että jätämme tietomme vieraskirjaan. Kirjoitimme ainejärjestömme yhteystiedot ja häippäsimme etsimään ruokaa.
Samalla viestittelymme Pavlan kanssa jatkui. Hänkin oli harmissaan, etten saanut taiteilijaan yhteyttä, sillä hänen mielestään Pavelin tulisi saada hänelle kuuluva kunnia. Pavla tekikin tämän kuultuaan aivan todella suuren palveluksen, sillä hän onnistui kaivamaan esiin Pavelin vaimon ja tyttären yhteystiedot. Päätin ottaa yhteyttä tyttäreen, sillä vaimo ei kuulemma englantia puhunut hirveän hyvin. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut siitäkään suunnasta.
Vyyhti purkautuu
Kongressiinlähtöpäivä tuli yllättävän nopeasti. Minä ja jyväskyläläinen Noora olimme olleet hitaita ilmoittautumisessa, joten me olisimme lähdössä vasta kello kahdeksalta illalla. Vietimme päivää käymällä erilaisilla nähtävyyksillä. Näimme Prahan kuuluisan TV-tornin mutanttivauvoineen, söimme autenttista pubiruokaa ja nautimme jäätelöstä vanhan kaupungin torilla. Tulipahan vastaan myös Pavel Brázdan näyttely Betlémská-kadulla. Ei se tainnut ihan sattumaa olla, mutta sisälle kuitenkin sukelsimme. Näyttely oli iloksemme ilmainen, joten kiersimme sen läpi. Työn jälki, jälleen kerran, oli hyvin lähellä Stimppaukkoa, mutta itse hahmoa ei näkynyt. Selasimme nopeasti muutamaa kirjaakin näyttelyssä, jossa oli Pavelin töitä, mutta se oikea vältteli meitä. Kiitimme tiskillä työskennellyttä naista ja lähdimme pois.
Kongressi oli hyvin intensiivinen, joten paljoa ei koneella ehtinyt käymään sen aikana. Ohjelma alkoi aamusta ja jatkui aamuyön tunneille, se vähäinen vapaa-aika meni tehokkaasti nukkuessa. Kuitenkin tähänastinen seikkailu palaili mieleen aina välillä häiritsevästi. Maanantai-iltana otinkin sitten aikaa itselleni, ja menin hotellihuoneeseen joiksikin tunneiksi. Avasin läppärini, katsoin sähköpostini ja huomasin Pavelin tyttären, Katerinan vastanneen. Stimppaukko oli Pavelin kynästä. Veri varmaan pakeni kasvoiltani, ainakin ihoni meni kananlihalle. Katerina oli samassa viestissä kutsunut minut Pavelin näyttelyyn Betlémskálle, sillä taiteilija itse olisi paikalla tiistaina ja torstaina ja haluaisi tavata minut. Syvästi pahoitellen totesin sen olevan mahdotonta, sillä kongressi pidettiin Srníssä, joka oli huonojen yhteyksien päässä. Kysyin mahdollisuutta muihin ajankohtiin, ja hän kutsui minut kahville heidän kotiinsa sunnuntaina iltapäivästä. Pitkän aikaa taisin siinä vain istua ja miettiä, koska en tiennyt mitä vastata. Olin hämilläni. Tartuin tarjoukseen, sillä kongressista poistuttaisiin jo lauantaina. Kongressin loppuosa menikin huolettomissa merkeissä.
Taiteilija itse
Tuli sunnuntai, ja sen mukana jännitys. Olin valmistellut Pavelille esitelmän, jossa näytetään logoamme erilaisissa yhteyksissä. Olin myös valmistautunut kertomaan Paavon tarinan siitä, kuinka kuva päätyi logoksemme. Vedin päälleni viimeiset puhtaat vaatteeni. Pavel asui itäisessä Prahassa, alueella missä en ollut vielä koskaan käynytkään. Onneksi hänen asuntonsa sijaitsi erään metroaseman lähellä, joten perille ei ollut vaikea löytää. Asemalle saavuttuani minulla oli vielä puolisen tuntia aikaa. Huomasin sattumalta lähellä sijaitsevan uuden juutalaisen hautausmaan, johon Franz Kafkakin oli haudattu. Ajattelin kävelyn siellä rauhoittavan mieltäni, joten kävelin haudalle. Yllättävän koruton se oli miehen maineeseen nähden.
Kävelyn jälkeen oli aika suunnata talolle. Pavel asui hienossa, nelikerroksisessa huvilassa. Huomasin kuitenkin portille päästyäni, että asukkaiksi oli listattu ainakin neljä perhettä. Soitin ensiksi Pavelin ovikelloa, mutta mitään ei kuulunut. Seuraavaksi soitin Katerinan kelloa, ja pian hän tulikin avaamaan portin. Hän johdatti minut sisälle taloon ja olohuoneeseen, missä minut istutettiin vanhalle antiikkituolille. Katerina sanoi, että hänen isänsä tulee aivan pian alas. Hän kantoi pöytään kahvia ja kakkua. Pian Pavel itse saapuikin vaimonsa kanssa. Tulkkina koko keskustelun ajan toimi Katerina.
Näytin Pavelille diashow’n, ja hän vaikutti hyvin huvittuneelta ja otetulta. Kerroin logon merkityksestä ainejärjestössämme, ja hän kuunteli mielenkiinnolla. Itse asiassa koko perhe kuunteli, sillä ympärilläni oli Pavel, hänen vaimonsa, Katerina, hänen lapsensa ja kaksi lapsenlasta. Lisäksi kuulin, että Katerinan lapsen mies oli ollut Nepalissa tuhoisten järistysten aikaan, mutta oli turvassa. Logoesittelyn jälkeen Pavel kaivoi kirjan esiin (sama kuin mikä taidenäyttelyssäkin oli esillä), ja yhtäkkiä edessäni oli viimeinkin se oikea työ. Stimppaukko tallusteli siinä kohti elefanttia. Kirjakin oli muuten sama, kuin mikä oli esillä Pavelin näyttelyssä Prahassa. Emme olleet vain osuneet oikealle sivulle. Pavel kertoi pitkät tarinat kuvasta, sen merkityksistä ja Stimppaukon oikean nimen, joka on ”Nosewalk”. Pavel myös kertoi hieman omasta elämästään. Toisinajattelijoiden lapsena hän tuli heitetyksi ulos yliopistosta vaimonsa kanssa, ja hän joutui tekemään hanttihommia elantonsa eteen. Hanttihommista hän mainitsi esimerkkeinä seinämaalarin ja lapiomiehen, jonka tehtävänä oli pitää paikallinen sairaala lämpimänä lapioimalla pannuhuoneessa hiiltä. Kommunismin aikaan hän ei voinut saada töitään julki. Vasta Neuvostoliiton romahdettua hän pystyi julkaisemaan taidettaan. Tarinan ehkä kaunein piirre on kuitenkin siinä, että Pavel oli aina halunnut hänen töidensä leviävän maailmalle. Esimerkkinä hän mainitsi juurikin opiskelijat, joiden keskuuteen hän toivoi taiteensa tulevan. Stimppaukko oli siis lähtenyt toteuttamaan miehen unelmaa jo 24 vuotta sitten. Lisäksi hän mainitsi töidensä olevan myös hyvin psykologisia, koska hän pitää tieteenalasta. Kaksi tuntia siinä vierähti rupatellen ja kakkukahveista nauttien.
Tämän jälkeen totesin, että minulla on vielä jotain näytettävää. Latasin läppärilläni Stimppaukkopelin, ja koko perhe repesi nauramaan. He pyysivät, että kun peli on valmis, niin lähettäisin sen heille. He lupasivat laittaa sen Pavelin nettisivuille. Suostuin ilomielin tarjoukseen. Tämän jälkeen totesin, että olin häirinnyt heitä jo tarpeeksi. Pavel yllätti minut, kun hän halusi antaa kaksi taiteestaan kertovaa kirjaa minulle lahjaksi. Pyysin häneltä vielä nimikirjoituksia molempiin, ja hän suostui siihen. Kirjat aion lahjoittaa ainejärjestötilaan. Pavel vielä lupasi, että ainejärjestömme saa käyttää toisessa kirjassa esiintyviä hahmoja vapaasti, kunhan lähetämme hänelle kuvia töistä. Kiitin koko perhettä mahtavasta kokemuksesta ja lähdin. Viimeisinä sanoinaan Pavel sanoi palaavansa töidensä äärelle. Aikamoinen taiteilija.
Kimmo Haapanen