Ääniä työelämästä #4: Lasten neuropsykologia

“Ääniä työelämästä” on juttusarja, jossa eri aloilla ja eri paikkakunnilla työskentelevät psykologit kertovat työstään. Juttusarjan tarkoituksena on tarjota opiskelijoille näkemystä erilaisista mahdollisista psykologin työtehtävistä. Uusi teksti julkaistaan aina kuun alkupuolella, ja vanhoista teksteistä löytyy hakemisto jutun lopusta.

Lasten neuropsykologia

Täällä kirjoittelee Noora, nuori psykologi Lahdesta tai tuttavallisemmin Lahest. Olen opiskellut Jyväskylässä, mutta päädyin Lahteen lasten ja nuorten neurologialle harjoittelun kautta ja samalla matkalla olen edelleen. Jos lähdetään liikkeelle alusta, niin alun perin ajauduin kiinnostumaan neurosta melko sattuman kautta, mutta aivot veivät mukanaan viimeistään graduprojektin myötä. Toisaalta näin jälkeenpäin ajateltuna koko opiskelujen ajan olen kiinnostunut kehityksellisistä kysymyksistä, erityispedagogiikasta, aivojen toiminnasta ja jollakin tavalla tietty ratkaisukeskeinen näkökulma on vetänyt puoleensa. Opintojen loppuvaiheessa oli jo melko selvää, että halusin harjoitteluun nimenomaan lastenneurolle ja Lahdesta sattui löytymään oivallinen harjoittelupaikka. Kerrankin olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja sain sijaisuuden samasta paikasta. Näillä näkymin jalka on tukevasti oven raossa ja työt tuntuvat jatkuvan.

Psykologin työnkuvan pihvi eli keskeinen toimenkuva lastenneurolla on tehdä neuropsykologisia tutkimuksia, jonka perusteella laaditaan kuntoutussuunnitelma. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? No, esimerkiksi lastenneurologian yksikön nettisivuilla määritellään psykologin toimenkuvaan arvioida lapsen kokonaiskehitystä, kontakti- ja sosiaalisia taitoja, päättelytaitoja ja yleisiä oppimisvalmiuksia. Neuropsykologisilla tutkimuksilla kartoitetaan lapsen taidollisia valmiuksia, kuten kielellisiä toimintoja, visuaalisia hahmottamistoimintoja, sosiaalista havaitsemista, tarkkaavuutta ja toiminnanohjausta, oppimista ja muistia sekä sensomotoriikkaa esimerkiksi erityisvaikeuksien tai kokonaiskehityksellisten haasteiden tunnistamiseksi. Tämän lisäksi työnkuvaan kuuluu tietenkin vanhempien, päiväkodin ja koulun ohjaus sekä alueellisten koulutusten järjestäminen. Yhteydenpito muihin alueella toimiviin psykologeihin on myös tärkeää ja perustason erityistyöntekijöiden konsultaatiot kuuluvat myös työnkuvaan. Yllättävän paljon energiaa menee myös kirjaamiseen ja lausuntojen kirjoittamiseen. Itse koen tärkeimmäksi tehtäväksi nimenomaan tukevien toimenpiteiden pohtimisen ja kuntoutussuunnitelman miettimisen. Lasten kanssa työskennellessä antoisaa on juuri se, että ajatuksena on lasten auttaminen ja juurikin muovautuvien hermoverkkojen tukeminen kehityksen suotuisaan suuntaan. Yksi keskeinen osa tukitoimien suunnittelua on ensin selvittää mahdollisten ongelmien syyt ja niihin vaikuttavat tekijät sekä kartoittaa myös vahvuuksia.

Täällä Lahdessa lastenneurologian yksikössä on päiväosasto ja poliklinikka. Itse työskentelen tällä hetkellä osaston puolella, jossa tutkitaan pääasiassa alle kouluikäisiä lapsia, joilla on kehityksellisiä pulmia. Työskentely osastolla ja poliklinikalla on hieman erilaista ja osastotyössä rytmi on tiivis, mutta selkeä ja moniammatillinen tiimi on vahvasti työskentelyssä mukana. Tyypillinen työviikko koostuukin uusista perheistä ja heidän tilanteeseen tutustumisesta, neuropsykologisista tutkimuksista, erilaisista kokouksista ja toisinaan koulutuksista, lausuntojen kirjoittamisesta ja puhelimessa puhumisesta, toisinaan päiväkoti- tai kouluneuvotteluista sekä tietenkin perheen ja muun työryhmän kanssa keskusteluista ja päätelmien tekemisestä. Asiantuntijatyössä on tärkeää uskaltaa sanoa oma näkökulma ja mielipide tarpeeksi painokkaasti, mutta toisaalta monipuolisesti kaikki näkökulmat huomioon ottaen. Ajatustyö ja päättely työviikon nopeassa sykkeessä vievät ehkä eniten energiaa ja perjantaina perheiden lähtiessä kotiin työviikon intensiivisyys tuntuu usein myös omassa olotilassa. Seuraava maanantai tuo tullessaan taas uudet lapset ja uudet kysymykset.

Parasta työssäni on erilaisten ihmisten, lasten ja perheiden kohtaaminen sekä ajatus siitä, että omalla toiminnalla pystyisin osaltaan tukemaan perheiden arkea ja lasten kehitystä. Kliseisesti sanottuna lapsissa on tulevaisuus ja on innostavaa pystyä jollain tavalla vaikuttamaan asioihin ennen kuin haasteet tai ongelmat ovat liiaksi kroonistuneet. Tutkimus on parhaimmillaan salapoliisityötä ja uudet oivallukset ovat innostavia. Lisäksi moniammatillisuus on työn ehdottomia plussia ja muilta ammattiryhmiltä ja moniammatilliselta tiimiltä voi parhaimmillaan saada uutta näkökulmaa asiaan ja oppia uusia asioita.

Toisaalta haastavaa voi olla myös perheiden kohtaaminen, turhauttava salapoliisityö, jolloin kaikki tuntuu liittyvän kokonaisuuteen ja yksittäisistä tekijöistä on vaikea saada kiinni. Kokonaisuus ja se, että kaikki liittyy kaikkeen tuntuukin olevan usein psykologin työn ydin. Haluaisin ajatella, että neuropsykologinen tutkimus tai osastotutkimusjakso olisi lapselle ja perheelle aina jonkinlainen mini-interventio – ja näin iloisesti usein onkin. Mutta toisinaan aina ei. Vaikeat kehitykselliset haasteet, kuten vaikka kehitysvamma tai autismin kirjon häiriöt ovat isoja diagnooseja ihan omaan identiteettiin ja perheen dynamiikkaan liittyen. Myös niiden hyväksyminen tai kohtaaminen on prosessi. Ja tässä yhteydessä haluan tietenkin selventää, että oman näkökulman mukaan diagnooseja ei määritellä pelkästään diagnosoinnin vuoksi, vaan enemmänkin tarvittavien tukitoimien takia. Kuitenkin nimet ja termit vaikuttavat ja näiden asioiden puheeksi ottaminen on yksi tärkeä psykologin tehtävä, missä tarvitaan niin kehityksellistä tietoa aivoista ja tavallisesta kehityksestä kuin myös yleisempää “psykologiutta”. Esimerkiksi asioiden puheeksi ottaminen, vuorovaikutuksen sensitiivisyys, yhteistyötaidot ja jonkinlainen dialoginen ote voisi kuulua itselläni tärkeimpiin työkaluihin psykologina.

Haastavaa on toisinaan myös pitää yllä yleisempää psykologista työotetta ilman, että heittäytyisi tarkastelemaan kaikkea jotenkin “neurologisesta näkökulmasta”. Lastenneurologian puolella työskenneltäessä näkökulma on tietenkin kognitiossa ja tiedonkäsittelyssä sekä lapsen taidollisissa valmiuksissa ja haasteissa. Kuitenkaan neurologiset oppimiseen liittyvät vaikeudet eivät näyttäydy tyhjiössä, vaan tietenkin ympäristöllä, perheen vuorovaikutuksella ja lapsen sosioemotionaalisella kehityksellä on vastavuoroinen vaikutus kokonaisuuteen. Yritän ajatella, että ihmisen tai asian kohtaaminen pitäisi olla kokonaisvaltaista riippumatta siitä, millä sovellusalalla psykologi työskentelee. Kokonaisuuksien hahmottaminen niin organisaation, kehityksen tai palveluidenkin näkökulmasta on yksi psykologin tärkeimpiä tehtäviä, mikä ehkä erottaa meidät osaltaan muusta ammattikunnasta. Tämän ymmärtäminen on opettanut tavallaan eniten lyhyen työurani aikana ja ohjannut omaa näkökulmaani työssä.

Lahdesta voisin sanoa sen verran, että kaupunki on oikeasti mainettaan parempia paikka asua. Tosin lahtelaiset tuntuvat pitävään sitkeästi kaupungin mainetta yllä ja onhan se myönnettävä, että esim. Lahtiblogi on varsin viihdyttävää luettavaa. Kuitenkin jollakin jännällä tavalla kaupunki on alkanut tuntumaan kodilta. Okei, nyt pitää myöntää, että olen alun perinkin kotoisin Päijät-Hämeestä, joten kai tämä on jollakin tavalla paluu juurilleen.

Lopuksi kaikille opiskelijoille on pakko heittää sellainen klisee, että valmistuminen on todellakin vasta alku. Psykologina kasvaminen, uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen eivät lopu koskaan. Kaiken sen oppimisen keskellä on syytä kuitenkin olla armollinen itselle, hyväksyä oma epätäydellisyys ja epävarmuus sekä nauttia välillä vapaa-ajasta ja harrastuksista ihan omana itsenään ilman psykologin ammattia. Kun ajattelen omaa tulevaisuuttani, niin kaukaisissa haaveissa kuvastaa neuropsykologin erikoistumiskoulutus, johon tosin on vielä pitkä matka. Unelmia kuitenkin pitää aina olla. :)