Yhdeksi osaksi psykologian opintoja kuuluu opiskelijoiden ammatillisen identiteetin kehittäminen. Toisinaan kuitenkin tuntuu siltä, että monille jää hieman hämäräksi, mitkä ovat ne asiat, joihin ylpeys itsestä ja omasta alastaan kannattaa perustaa. Miten ylipäänsä ylpeyttänsä psykologista tiedettä kohtaan tulisi näyttää?
Ensinnäkin, ylpeyttä toki kannattaa rakentaa muuhunkin kuin omaan opiskelu- tai ammattialaansa pohjautuvaksi, minkä koin tärkeäksi aiheeksi puhua SPOL:n 50v vuosijuhlilla, kun minulle siellä kuuntelijoiden kannalta enemmän tai vähemmän onnekkaasti oli puhe päätetty antaa pidettäväksi. Toiseksi koen myös tärkeänä käsitellä sitä, mitä ylpeyden ei pitäisi olla. Ylpeyden ei pitäisi poissulkea nöyryyttä. Ylpeyden ei myöskään pitäisi johtaa ylimielisyyteen, vaikka tie siihen onkin niin tavattoman helppo. Jotta tämä kirjoitus ei kuulostaisi sataprosenttisesti saarnaukselta, myönnän, että omallakin kohdallani valitettavasti ylpeys omaa alaa ja tutkinto-ohjelmaani kohtaan on toisinaan johtanut ei-toivottuun käyttäytymiseen.
Psykologia on tieteenä varsin nuori ja vielä paikoitellen eksyksissä erilaisten menetelmien toimivuuden suhteen. Osittain tästä syystä monesti törmääkin muiden alojen opiskelijoiden vähättelyyn alamme tieteellisyyttä kohtaan. Silloin kun tämä naljailu tulee teekkareilta, joiden mielestä kaikki yliopistoalat ovat humanismia, on sutkautukset helpompi ottaa huumorilla. Silloin kuitenkin kun esimerkiksi kauppatieteilijät tai varsinkin monien meidän kanssa tulveaisuudessa samassa työryhmässä työskentelevät lääkärit kyseenalaistavat psykologian tieteellisen pätevyyden, huomaan tämän asenteen menevän helpommin tunteisiin.
Ajan myötä oman alan vakavastiotettavuuden jatkuvaan puolusteluun on jo hieman kyllästynyt, enkä enää jaksa alkaa vänkäämään kokeellisista asetelmista, tilastotieteestä ja persoonallisuustestien faktorirakenteesta. Harmillisesti psykologian tieteellisyyteen kohdistunut pilkan aiheuttama ärtymys on välillä myös johtanut tämän tunteen purkamiseen muita aloja kohtaan. Niin pahalta kun tuntuu myöntää, olenkin siis myös itse syyllistynyt arkisessa keskustelussa useampaan otteeseen vitsailemaan muiden alojen tieteellisestä pätevyydestä. Ikään kuin väheksymällä muita kykenisin todistamaan itselleni ja kollegoillemme, että me olemme päteviä. Käytös muistuttaa alakouluikäisiä, jotka purkavat saamaansa kiusaamista haukkumalla vuorostaan jotakuta toista.
Eihän tämän tietenkään näin pitäisi mennä. Uskoa oman tieteensä pätevyyteen ei pitäisi saavuttaa haukkumalla muita tieteitä. Myös ajatus “kovan tieteen” määrästä jokaisen alan pätevyyden mittarina on absurdi. Ja kuitenkin vaikka nämä ajatukset tiedostaakin, tuntuu silti välillä haastavalta toteuttaa niitä käytännössä. Oman ammattiylpeyden esille tuova diskurssi tuntuu jo luonnostaan pyörivän muiden, “vähemmän pätevien” alojen pilkkaamisessa. Vielä huolestuttavammaksi tilanne menee silloin, kun psykologian opiskelijat tai valmiit psykologit alkavat oman tieteensä sisällä suhtautumaan ylimielisesti kollegoidensa toimintatapoihin. On totta, että maamme psykologian tutkinto-ohjelmat ovat rakenteeltaan toisistaan poikkeavia. Sen väittäminen, että jotkut tutkinto-ohjelmat olisivat kuitenkin toisia absoluuttisesti parempia, on ajatusmaailma, jonka taustoja olisi hyvä mielessään pohtia, ennen kun antaa sen värittää omaa näkemystään kollegoidensa asiantuntijuudesta. Joka tapauksessa kaikissa yliopistoissa on alaan pätevöittävät tutkinnot, jotka ovat Valviran määrittämät ja standardoimat.
Kun joskus koittaa se päivä, jolloin valmistumme laillistetuiksi psykologeiksi, jatkuu tasapainottelu oman ammattiylpeyden ja nöyryyden välillä työelämässä. Vaikka olemmekin tuolloin mielen mestareita, on tärkeää muistaa asiakkaan olevan kuitenkin oman kokemuksensa asiantuntija. Tärkeää on myös tiedostaa, että ikinä ammattielämässä ei koita sellaista aikaa, jolloin toisten näkemyksistä ei voisi olla apua.
Eräs luennoitsijamme totesi taannoin, että “valitettavasti psykologian tutkinto ei automaattisesti pelasta arrogantismilta”. Tämä näkyy erityisesti internetin ihmeellisessä maailmassa, jossa lähes jokainen meistä sortuu joskus kirjoittamaan jotain, mitä olisi voinut ehkä harkita paremmin etukäteen. Harmillisesti oman ylpeyden johtaminen ylimielisyyteen lieneekin kuitenkin jossain määrissä luonnollista meille kaikille. Niinpä asiaa ei voi ratkaista vaan tukahduttamalla kaikkia ajatuksiaan. Sen sijaan tärkeää olisi oppia kehittämään omia itsereflektion keinojansa ja miettimään, mistä kaikki nämä ajatukset oikein kumpuavat, ennen kuin avaa suunsa ja sanoo jotain harkitsematonta. Mikäli oikeasti uskot omaasi ja alasi pätevyyteen, ei sinun tarvitse todistaa sitä väheksymällä muita.
Otso Lensu
Suomen Psykologian Opiskelijain Liitto ry
Puheenjohtaja 2018
