Oletettavasti suurin osa meistä on joskus sellaisessa tilanteessa elämässään, että oma paikka on vielä vähän tai vähän enemmän hakusessa. Itseäni on seurannut tietynlainen ulkopuolisuuden tunne niin kauan kuin muistan. Sitä tuntee itsensä helposti vääränlaiseksi, kun huomaa, ettei tunne sopivansa oikein mihinkään. Tämä olo helpotti omalla kohdallani ensimmäistä kertaa syksyllä 2017, kun pääsin kahden ja puolen vuoden pänttäyksen jälkeen opiskelemaan unelma-ammattiini Turkuun. Olin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa elämässäni omanlaisilta tuntuvien ihmisten ympäröimänä, ja oli ihan käsittämättömän upeaa huomata, että on olemassa valtavasti ihmisiä, joihin samaistun. Fobiasta tuli jo fuksisyksynä minulle koti, ensimmäinen yhteisö, johon olen koskaan tuntenut kuuluvani. Yhteisö, jossa on helppoa olla ihan vaan oma itsensä. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Pian opintojen edetessä epärealistiseen rakastumisvaiheeseen liittyvä kupla kuitenkin puhkesi nopeasti, ja putosin taas pää edellä todellisuuteen. Ensimmäisten vuosien opinnot turhauttivat, ja jo fuksivuonna tuli todettua, ettei minusta taida tulla tutkijaa tai neuropsykologia. Opinnot eivät tuntuneet tarjoavan mitään kiinnostavaa tai motivoivaa. Rakastumisvaiheen tilalle tuli itsenäistymisvaihe. Samaan aikaan näin, ainakin luulin näkeväni, ympärilläni maailman motivoituneimpia ihmisiä, jotka saivat iloisina työskennellä intohimojensa äärellä. Aloin kyseenalaistamaan, onko psykologia sittenkään minua varten, kun en ole kiinnostunut neuropsykologiasta tai evoluutiopsykologiasta, kuten suurinta osaa opiskelukavereistani. Huomasin ajattelevani, että ehkä minun olisikin pitänyt mennä lukemaan sosiaalipsykologiaa tai sosiaalipolitiikkaa.
Viime syksynä aloittaessani kandidaatin tutkielman kirjoittamisen sain huokaista helpotuksesta. Kun sai mahdollisuuden itse päättää, mihin erikoisalaan tutustuu, alkoi psykologia tuntua taas omalta jutulta. Käytin satoja tunteja virtuaalitodellisuusaltistusterapiaan ja traumaperäiseen stressihäiriöön perehtyen. Tutkielma valmistuikin kuukauden etuajassa, koska olin ensimmäistä kertaa realistisesti fiiliksissä opinnoista. Myös muiden kandeja oli todella mielenkiintoista lukea, ja niitä lukiessa alkoikin konkretisoitua, ettemme me psykologian opiskelijat loppujen lopuksi olekaan mikään homogeeninen porukka. Vaikka meitä yhdistääkin psykometriikan kurssilla vuosien aikana kerätyn datan mukaan muun muassa keskivertoa korkeampi empaattisuus ja tietysti kiinnostus ihmismielen toimintaan, olemme lopulta keskenämme hyvin erilaisia. Miksi meidän siis pitäisi kiinnostua samoista teemoista?
Toivoisin, että psykologian opiskelijoiden keskuudessa puhuttaisiin enemmän oman paikan löytämisestä tieteenalamme sisällä. Joillekin omat kiinnostuksen kohteet ovat selkeitä alusta asti ja pakolliset kurssit vahvistavat niitä, mutta toisilla oman jutun löytäminen vaatii enemmän omatoimisuutta. Itselläni keskeisessä asemassa ovat tähän asti olleet kandi ja sivuaineet, sekä nyt aluillaan oleva gradu. Näiden kahden opiskeluvuoden jälkeen olen oppinut, että pitää uskaltaa opinnoissakin tehdä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat omilta. Olemme siirtyneet psykologian kanssa rakkausvaiheeseen, jossa saan toteuttaa itseäni ilman, että pääaineeni rajoittaa minua. Opintomme ovat ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua mielenkiinnon kohteisiimme ja motiiveihimme. Hukassa saa olla, ehkä vähän pitääkin. Uskallan väittää yhteisömme olevan sen verran turvallinen, että se tarjoaa meille kasvurauhan tarvitsemamme ajaksi. Me voimme siis keskittyä etsimään omaa paikkaamme.
Noel Niskanen
Fobia ry
