Hanna Keski-Petäjä

Olen kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Opin kirjoittamaan ja lukemaan neljävuotiaana, enkä suinkaan yritä brägäillä sillä (Antti Holman mukaan kaikki tietävät ne tyypit, jotka kertovat suureen ääneen, kuinka nuorena oppivat nämä jalot taidot), vaikka no, onhan se siistiä. Ainakin minulle itselleni, sillä aikaisen oppimisen avulla olen pystynyt elämään sanojen parissa jo 19 vuotta. Aloitin kirjoittamalla yksittäisiä sanoja, jonka jälkeen juoksin alakertaan äidin luokse kysymään, kirjoitinko ne oikein. Muistiini on jäänyt vain yksi sana, hiiri, jonka olin kirjottanut yhdellä iillä. Äiti pyysi minua lukemaan sanan ääneen, ja kertomaan, kuulostaako se oikealta. Ei kuulostanut. Mitä puuttui? No yksi i välistä. Tällä tavoin pääsin käsiksi kirjainten ja sanojen ihmeelliseen maailmaan, ja viisivuotiaana kirjoitin jo ensimmäisen kirjani, joka tosin oli A4-arkeille, ilman minkäänlaisia välejä, tikkukirjaimin kirjoitettu tarina prinsessoista ja noidista. Äiti kuvitti ja nitoi sivut kirjaksi.

Matkan varrelle mahtuu myös epävarmuutta. Niin kauan kuin muistan, olen myös pelännyt kirjoittamista. En varmasti pelännyt sanaa ”hiiri”, mutta kun sanat alkoivat muodostaa lauseita, ja lauseet merkityksiä, jotakin tapahtui. Kirjoitin päiväkirjoja, ja jälkeenpäin niitä selatessani olen huomannut, että monet kohdat ja sivut on sutattu lukukelvottomiksi. Pelkäsin ”vääriä” ajatuksia: surullisia, vaikeita ja ikäviä. Ala-asteella aloin lukea runoja ja kirjoittamaan enemmän. Monet tarinat, joita kirjoitin, olivat surullisia. Ne kertoivat usein kuolemasta. Myös piirtämäni kuvat olivat surullisia, ja muistan äidin kysyneen, miksi piirrokseni itkee. En osannut vastata, vaan myöhemmin revin piirroksen. Taiteen ulkopuolella olin (liiankin) iloinen lapsi, mutta luulen, että sisälläni asui ja asuu tietynlainen melankolisuus, jota olen jo pienenä yrittänyt ymmärtää taiteen kautta, koskaan kuitenkaan pääsemättä käsiksi siihen.

Lukeminen minua ei pelottanut. Kirjoissa joku muu oli jo altistanut itsensä kärsimykselle ja sanojen voimalle, vaiheillut tuottaakseen sanat paperille, muiden arvosteltavaksi. Luin kasoittain kirjoja ja sukelsin niiden maailmaan. Kirjoja meni ainakin yksi päivässä tai parissa, mikä tuntuu tällä hetkellä joltain ihanalta unelta (nimim. keskenjääneet kirjat odottavat hyllyssä lukijaansa). Ala-asteen ensimmäisenä päivänä koulun jälkeen luin aapisen, ja kerroin siitä seuravana päivänä ylpeänä opettajalle. Opettaja käski olla spoilaamatta muille, mitä aapisessa tapahtuu. Tunsin tehneeni jotakin väärin, ja jo 7-vuotiaana koin, että ilo omasta osaamisesta on häpeällistä.

Kauneinta ja kauheinta taiteessa on minulle aina ollut se, miten siihen voi kadota. Tankkasin teini-iässä uudet fantasiatrilogiat viikonlopun aikana, ja kirjan loppuessa olin aina äreä ja surumielinen. Kirjan loppuminen sattuu minuun aina. Sitä joutuu palaamaan todellisuuteen, ja ihan sama, kuinka ihana se oma todellisuus on, se tuntuu silti vaikealta. Ehkä tästä syystä pelkäsin kirjoittamista. Tunsin, että sanoilla on valta minuun, eikä toisinpäin. Että se, mitä kirjoitan, voi satuttaa, hajottaa tai rikkoa jotakin sellaista, mitä olen varoen rakentanut. Koska varoen rakensinkin. Tuo piilottamani melankolisuus säilyi piilossa aina 19-vuotiaaksi asti. Siihen asti kaikki oli yhtä auringonpaistetta, ja positiivisella asenteella pois husittavaa. Pettymystä tai harmia ei minun maailmassani sopinut näyttää. Tällainen ajattelutapa tuntuu nyt järjettömältä ja (onneksi) kaukaiselta. Kun ”paska osui tuulettimeen” ensimmäistä kertaa, näkyi se omalla kohdallani masennuksena. Minulle ehdotettiin kirjoittamista. En pystynyt. Näihin aikoihin tein laulututkintoa, mutta yhtäkkiä en pystynyt laulamaan ilman, että aloin itkemään. Jotenkin taiteellisuus sisälläni hiljeni.

Taiteen kuolemasta ja masennuksesta päästiin kyllä eteenpäin, mutta kun takana oli noin vuosi yliopisto-opintoja, vanhat haamut alkoivat hiipiä taas nurkissa. Aloitin vihdoin psykoterapian tänä keväänä, ja se on yksi syy siihen, miksi kykenen kirjoittamaan tätä tekstiä. Toinen syy on korona. Korona-aika oli itselleni, niin kuin varmaan monelle muullekin, aikamoista helvettiä, mutta se oli myös aikaa, jolloin jouduin taas kerran pysähtymään ja pohtimaan elämää uudesta näkökulmasta. Edelleen kirjoittaminen jännittää ihan hirveästi. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni en pelkää kirjoittamista, enkä sanoja. Jos mitään olen terapiassa oppinut, niin sen, että niin puhutuilla kuin kirjoitetuillakin sanoilla on ääretön voima. Kun terapeuttini ehdotti minulle kirjoittamista, sanoin ensin, että en pysty. Päätin kuitenkin kokeilla. Ja voin kertoa, että siitä avautui jotakin älyttömän hienoa. Se sattui, ja se itketti, mutta mikään tai kukaan ei mennyt rikki. Ja siis ne solmut päässäni, yhtäkkiä siinä edessäni! Niin hemmetin pelottavaa, mutta samaan aikaan siistiä. Miten paljon helpompaa onkaan pohtia asioiden syy- ja seuraussuhteita, kokea oivalluksia ja ymmärtää jotakin, kun sanat muodostavat jotakuinkin järkevän ketjun, ja ovat siinä edessäni, muokattavana, hallittavana? Ja miten hienoa onkaan yhtäkkiä huomata yhteys puhutun ja kirjoitetun välillä, ja tajuta, että jokin solmu on lähtenyt aukeamaan. Tämä voi ehkä tuntua sinusta, lukija, todella hassulta, jos tämä on sinulle itsestään selvää. Mutta jos ei ole, ota kynä käteen ja uskalla. Kokeile matkata itseesi sanojen kautta.

Olen aina haaveillut kirjoittavani romaanin, ja tällä hetkellä romaani on vaihtunut runokirjaksi. Kirjoittaminen saa minut usein itkemään, kuten esimerkiksi kirjat, tanssi ja musiikkikin. Luulen, että nuorempana pelkäsin myös kyyneliä. Isäni on kutsunut minua simpukaksi, koska piilotin kaikki ikävät tunteeni, enkä itkenyt muiden nähden. Nykyään ajattelen, että on rohkeutta näyttää tunteensa, myös ne vaikeammat. Olen joutunut opettelemaan tunteiden sanottamista 23-vuotiaana, sitä ei varhainen kirjoittamistaito opettanut. Mielestäni taiteen kuuluu herättää tunteita, ja kirjoittamalla haluaisin pystyä koskettamaan; herättää ajatuksia tai oivalluksia, jonkinlaista liikettä. Runot ovat tietysti myös väylä käsitellä omia tunteitani. Olen oppinut hyväksymään vaikeat kauteni runojen kautta, sillä silloin olen luovimmillani. Tuntuu, että asioilla on merkitystä, kun kirjoitan. Samalla jotkin asiat myös vähentävät merkitystään. Sanoilla voin luoda ja tuoda merkitystä myös muille. Ilman semantiikkaa tämäkin teksti olisi vain kasa perättäisiä kirjaimia. Ja joskus sekin on ihan okei: kirjoittaa aivan perätöntä tekstiä, tutkia riimejä ja sitä, miten kauniilta jokin sana voi yksinään kuulostaa, ja miten merkityksen kanssa siitä puhkeaa jotakin aivan ihmeellistä. Luulen, että nuorempana pelkäsin myös kirjoittamisen samanaikaista merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä. Mutta vaikka taiteeseen voi kadota, sieltä voi myös löytää. Enää en pelkää, vaan syleilen.

psykologi

suosin Marimekkoa

ja onnistumisen tunteita

vihreitä valintoja

virheitä valittuja

kuuntelua katselua kehotuksia

kirjainyhdistelmiä

ja sääntöjä

hyväksymistä ja omistautumista

sinua ja teitä kaikkia

mutta en varmastikaan itseäni

ellei sitten yön pimeydessä

kun muut eivät kuule tai näe

peilaa

niin minäkin teen

tarkkaile tiedosta teeskentele

tiedäthän sinä

ai et? no minäpä kerron;

kympin tyttö

salaa ylpeä suorittaja

siitä vain puhutaan

mutta saan kai minäkin voida pahoin

kuka lohduttaisi Nyyti ry:tä

kun eihän sitä voi aina jaksaa

mutta sitten taas toisaalta

kai se on vaan pakko

sekasin sekasin sekasin

no ei meiltä työt lopu kesken

suurin työsarka katsoo aamulla peilistä

ei kysy eikä vastaa

kysymättäkin vastaa

kerro kerro kuvastin

mitä vittua mä nyt teen

kun inhimillisyys on korvannut ihmisyyden

ja jäljellä on vain kallistunut pää

ja ymmärtävä katse