”Mitä helvetin kopoilua” a.k.a. Pienen kiireisen opiskelijan elämää

20150815_210258Tämän blogikirjoituksen aiheena on psykologian opiskelijoiden koulutuspolitiikka. Miltä tuo ensimmäinen lause sinusta kuulosti? Herättikö se sinussa kiinnostusta, vai saiko aivot vaihtamaan saman tien kanavaa? Tuttavallisemmin kopoiluna tunnetun hääräilyn merkitys saattaa jäädä helposti epäselväksi ja mielenkiintoa herättämättömäksi pienelle ja jo muutenkin kiireiselle opiskelijalle. Tällä tekstillä minä haluaisin välittää teille kaiken sen fiiliksen, joka minulla kohdistuu kopoilua kohtaan. Mutta miten tehdä se ilman, että mielenne ryhtyvät ensimmäisen kappaleen jälkeen pelaamaan pinkiponkia? Suurena tarinoiden ystävänä päätin siis kokeilla luovaa lähestymistapaa.

Olipa kerran… Kertomuksemme itse asiassa alkaa pienen kiireisen opiskelijan päässä. Tarinamme sankari oli psykologian opiskelujensa ensimmäiset pari vuotta kuluttanut kaiken aikansa opintojensa suorittamiseen, niiden ohessa töissä käymiseen ja muihin nuoren miehen elämän velvollisuuksiin. Hänen intohimonsa oli tulla psykologiksi ja rahaa hän tarvitsi elääkseen, tämän takia muulle rymyämiselle ei juuri ollut jäänyt aikaa. Häntä ei painanut vastuu mistään yhteisestä, vaan hän yritti vain luovia eteenpäin jo muutenkin hektisessä maailmassa ja yksinkertaisesti pärjätä. Silti opiskelijan sisällä oli pieni tyhjä aukko, joka kaipasi jotain muutakin.

Eräänä syksyisenä iltana (ja ehkä hiukan myrskyisenäkin, mutta kukapa tuosta ottaa selvää enää siinä vaiheessa iltaa) pieni kiireinen opiskelijamme oli kuin olikin töiltään ehtinyt lähteä illanviettoon, ja kohtasi tuolloin erehdyttävästi Nuuskamuikkusmaisen hahmon. Kyseinen Nuuskamuikkunen kai vaistosi jotain erikoista sinä iltana, ja kehotti opiskelijaamme hakemaan mukaan opiskelijoiden yhteiseen toimintaan, ainejärjestöön. Opiskelija oli varsin pöllämystynyt tästä kehotuksesta: ”Mitä, minäkö? Mutta minähän olen vain pieni kiireinen opiskelija, joka ei kyllä tiedä mistään mitään”. Sankarimme kuitenkin päätti ottaa neuvosta vaarin, haki ainejärjestön hallitukseen ja löysi kuin löysikin itsensä sieltä. Tämän tilanteen yhtäkkisyys yllätti hänet täysin.

Ja tässä kohtaa osa teistä todennäköisesti ajattelee että ”just joo, nyt tämä muuttuu ainejärjestöjen piilomainontapuheeksi”. Hömpsis pömpsis sanon minä, tämä on kasvutarina. Lue vain eteenpäin.

Seuraavana vuonna pieni kiireinen opiskelijamme huomasi olevansa mukana tekemässä jotain, jota tajusi sydämessään etsineensäkin: pienellä kynnyksellä hyvää toiselta ihmiseltä toiselle, lähimmäiseltä lähimmäiselle, opiskelijalta opiskelijalle. Lämmin tunne hänen sisällään levisi. Kaikkea tätä tehdessään hän tajusi myös saaneensa elinikäisiä uusia ystäviä, joihin pystyi luottamaan. Pieni opiskelijamme vähensi työssäkäyntiään, mutta opiskelijatoiminta piti hänet yhä kiireisenä – tämä ei kuitenkaan haitannut, koska hän tunsi saapuneensa kotiin. Hän tajusi myös tarkastelevansa opintojaan aivan uudesta näkökulmasta: niiden suhteenkin voisi tehdä samanlaista hyvää kuin muussa opiskelijatoiminnassa; auttaa opiskelutovereita ja tulevia opiskelijoita sellaisissa asioissa, joissa hänellä itsellään oli ollut ongelmia. Hän tajusi, että hänet hänen uusiin ystäviinsä alun perin yhdistänyt tekijä oli heidän opintonsa – heillä kaikilla oli sama syy olla siellä, ja se oli psykologiksi opiskeleminen. Riippumatta siitä, millainen henkilö kukakin oli ja mitä tykkäsi tehdä vapaa-ajallaan, psykologian opinnot olivat heille kaikille yhteinen tapaamispinta.

Vuoden aikana pieni kiireinen opiskelijamme tapasi toisen kiireisen opiskelijan, jonka kanssa he jakoivat mieltymyksen muun muassa viskeihin. Viskeistä pitävällä kiireisellä opiskelijalla (tarinankertomisen ja alkoholisensuurin hengessä kutsukaamme häntä vaikka Muumipappamaiseksi hahmoksi) oli visio siitä, miten ainejärjestö voisi antaa yhä enemmän kaikille pienille kiireisille opiskelijoille ja tehdä maailmasta entistä paremman jawhisky lämpimämmän paikan. Tarinamme sankari tajusi Muumipappamaisen hahmon olevan vilpitön sydämeltään, ja valtava liikutus ja kunnioitus heräsivät hänen sisällään. Hän huomasi haluavansa antaa kaikkensa auttaakseen Muumipappamaista hahmoa toteuttamaan visionsa. Ja niin sitten sattuikin, että Muumipapan noustua ainejärjestön johtoon pieni kiireinen opiskelijamme sai kunnian toimia hänen oikeana kätenään. Jälleen hän oli kertakaikkisen pöllämystynyt siitä, missä hän huomasi olevansa. Pienessä mielessään hän huomasi yhä ajattelevansa ”mitä, minäkö? Mitä minä muka tiedän?”. Mutta hän päätti vakaasti yrittää parhaansa.

Seuraava vuosi oli ehkä pienen opiskelijamme kiireisin – hän ja hänen ystävänsä tekivät ja mahdollistivat paljon merkityksellisiä asioita, joka tuottivat paljon iloa heidän opiskelutovereidensa elämässä. Ja kiireisyydestään huolimatta pieni opiskelijamme huomasi olevansa onnellinen – hän oli siellä minne kuuluikin. Yhä enenevissä määrin hän koki kiitollisuutta ja kuuluvuutta niihin opintoihin, jotka olivat tuoneet heidät kaikki yhteen ja mahdollistaneet tämän kaiken.

Sitten eräänä päivänä koitti se hetki, jolloin pieni kiireinen opiskelijamme löysi itsensä syleilemästä löytämiään tavoitteita sekä arvoja, ja hakiessaan Suomen psykologian opiskelijoiden kopoksi kuuli jälleen pienen piipittävän äänen sisällään kysyvän ”mitä, minäkö? Minäkö pystyisin?” Ja hän vastasi pää pystyssä ”kyllä, minä pystyn, koska se on tärkeää minulle ja muille”.

Tässä kohtaa mieleni tekisi huudahtaa kertojanomaisesti:

Tätä ette osanneetkaan odottaa

Mutta todennäköisesti ainakin osa teistä jo osasi. Kyseessä on tositarina. Minun tarinani.

No okei, ehkä vähän dramatisoitu versio siitä. Extrasiirapilla. Jos se olisi elokuva, pääosan esittäjä olisi Russell Crowe.

Olen toiminut tämän vuoden Suomen Psykologian Opiskelijain Liiton koulutuspoliittisena vastaavana eli kopona siksi, että olen halunnut olla kehittämässä juuri sitä syytä, miksi minä ja kaikki te tätä lukevat psykologian opiskelijat olette valinneet olla tässä: meidän opintojamme. Vaikka me kuinka olisimme erilaisia, se on se yksi asia joka yhdistää meitä kaikkia SPOLissa. Sen vuoksi olen jaksanut painaa koko vuoden duunia ja kopoilla ahkerasti: SPOLilla on tekeillä laadukkaan opetuksen suositukset, jotta meillä opiskelijoilla olisi selkeä näkemys siitä millaista opetusta me haluamme ja johon voimme tarvittaessa vedota; kannanotto koskien sisäänottomäärien nostoja, jotta varmistamme opintojemme laadun ryhmäkokojen suhteen ja jotta emme valmistuisi kortistoon; sekä suositukset koskien tutkielmien tekemistä (projektinimi), joka on vielä ideointiasteella, mutta jonka tarkoitus olisi mm. asettaa selkeät laatustandardit sille, millaista ohjausta kandin ja gradun tekijöiden tulisi näkemyksemme mukaan saada. Tässä yhteydessä haluan mainita myös viime vuonna ilmestyneet ja tänä vuonna päivitetyt harjoittelutukisuositukset, jotka luotiin takaamaan valtakunnallisesti ja yliopistojen sisäisesti kaikille psykologian opiskelijoille mahdollisimman tasapuoliset mahdollisuudet harjoittelutukeen ja harjoittelupaikkoihin.

Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vain pieni osa kopoilua ja sen mahdollisuuksia – siihen sisältyy myös jatkuvasti tehtävä ainejärjestöjen sisäinen ja välinen työskentely opintojemme kehittämiseksi opiskelijanäkökulmasta. Siinä tavataan paljon henkilökuntaa, niin laitosten sisällä kuin koko maan kattavissa kokouksissa: esimerkiksi 5.10. on tulossa Psykonetin perusopintojen syyskokous, jossa keskustellaan ja päätetään asioista koskien ah niin rakkaita Psykonet-opintojamme. Minä ja moni muu opiskelija-aktiivi olemme osallistumassa kyseiseen kokoukseen tuodaksemme opiskelijoiden näkemykset opetushenkilökunnan tarkkaan fokukseen.

Koulutuspolitiikassa mielestäni tiivistyy se, joka on kaiken opiskelijatoiminnan ydin: se koskee kaikkia, me kaikki olemme täällä tässä tilanteessa sen (opintojemme) vuoksi ja meitä kaikkia liikuttaa se, tuleeko meistä hyviä ja oppineita asiantuntijoita vai onko meillä valmistuessamme olo, että enhän minä oikeasti tiedä mitään. Tarinoita ja mahdollisuuksia on maailmassa loputtomasti, mutta olen tässä kertonut omani innoittaakseni ja inspiroidakseni muita löytämään itsestään sen saman potentiaalin ja innostuksen kuin minä löysin. Tällä tarkoitan myös sitä, että vaikka minä löysin sen psykologian opiskelijain yhteisöstä ja opintojen kehittämisestä, on yhteiselle hyvälle loputon määrä ilmenemisen muotoja, joita ei voi arvottaa.

Mutta ensi kerralla kun saat kehotuksen täyttää kurssipalautelomake, niin harkitse vakavasti sen täyttämistä jos sinulla on ollut tapana vain ohittaa se. Kaikkien opiskelutovereittesi ja alamme tulevaisuuden vuoksi.

only-a-life-lived-for-others-is-a-life-worthwhile-albert-einstein

Tino Karolaakso

Pieni kiireinen kopo

Jälkikirjoitus: osa minut tuntevista lukijoista huomaa tarinasta puuttuvan sellaisen juonenkäänteen, joka tällaisiin tarinoihin tuntuu usein tuppaavan; pieni kiireinen opiskelija tapaa pienen kiireisen opiskelijattaren ja asioita tapahtuu. Tämä on kuitenkin heidän yksityisasiansa, ja jotkin asiat on parempi jättää mielikuvituksen varaan. Senkin perverssi.

1 thought on “”Mitä helvetin kopoilua” a.k.a. Pienen kiireisen opiskelijan elämää

  • Surullista, suuri menetys tleleetie.Meide4n te4ytyy muistaa, ette4 todenpuhuminen (parresia) on aina ollut vaarallista tai ongelmallista tieteentekijf6ille. Maailman ensimme4isen yliopiston ja le4nsimaisen tieteen perustaja, yksi suurimmista neroista, Platon, puhui rehellisesti tyranniudesta tyranni Dionysiokselle, joka le4hetti he4net je4lkeenpe4in salakavalasti ateenalaisten vihollisten ke4siin orjaksi. Platon pelastui orjuudesta vain te4pe4re4sti onnellisten yhteensattumien, ja Platonin maineen ja puheenlahjojen avulla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Verified by MonsterInsights